About Ruuhijärvi

Tuomas Ruuhijärvi on turkulainen juuri täysi-ikäisyyden kiehtovaan maailmaan astunut nuori mies. Tuomas on kiinnostunut nykyistä ympäristöystävällisemmästä tekniikasta, ihmisten sähköisistä oikeuksista, visioista tulevaisuudesta ja siitä miten tekniikan ja tieteen saavutukset jatkavat ihmiselämän parantamista tulevaisuudessa. Kyborgiteknologia, transhumanismi ja niin ruoan kuin ihmistenkin geenimanipuloiminen ovat Tuomaksen mielenkiinnon kohteina, vaikkakin hän suhtautuu niihin varauksella, ja on sitä mieltä, että pitää tutkia eikä vain hutkia. Piraattipuoluen jäsenenä Tuomas kannattaa kulttuurin jakamista, tiedon vapautta, avointa demokratiaa, sananvapautta ja yksityisyydensuojaa. Tuomas on elämänkatsomukseltaan puhdas ateisti, eikä usko, että elämän jälkeen on mitään sen kummempaa, joten hän yrittää ottaa ainoasta elämästään kaiken irti. Tuomaksen musiikkimaku on hyvin monipuolinen. Musiikkimakuun mahtuu kaikkea suomipopista ja rockista psykedeellisen transen kautta vaikka mihin. Musiikin lisäksi Tuomas harrastaa videoepelien pelaamista, jossain määrin politiikan seuraamista ja kaikenlaista tietokoneeseen liittyvää. Tuomas on siirtynyt pois Windowssin parista Ubuntu-käyttäjäksi ja pitää yhteyttä kavereihinsa hyvin paljon netitse, vaikkakin myös face-to-face-kontaktit ovat tärkeässä roolissa.

Asevelvollisuus & tasa-arvo

Sukupuolten välisen tasa-arvon edistämisessä Suomi on ollut todellinen pioneeri. Suomessa naisilla oli äänioikeus ennen kuin siitä muualla edes keskusteltiin tosissaan. Suomessa naisilla ja miehillä on yhtäläiset mahdollisuudet koulutukseen, ja laki on pitkään suojannut naisia väkivallalta ja raiskauksilta myös avioliitossa. Oikeus aborttiin ja ehkäisyyn toteutuu Suomessa kansainvälisin standardein verrattain hyvin. Maassamme miehillä ja naisilla on myös yhtäläiset mahdollisuudet koulutukseen.

Ylipäätään voisi sanoa, että naisten oikeuksien kehitys Suomessa on sujunut hienosti, ja nykyään miesten ja naisten oikeudet ovat lähes samalla tasolla. On tietysti asioita, joita voitaisiin tai oltaisiin voitu tehdä paremmin naisten aseman parantamiseksi, mutta suurimmat naisten oikeuksien toteutumista hankaloittavat esteet on selätetty.

Ikävä kyllä Suomessa on kuitenkin päässyt unohtumaan tasa-arvokysymyksen tarkastelu sen toisen sukupuolen näkökulmasta. Mitä ongelmia miehet kohtaavat elämässään? Kohdellaanko miehiä joissain tapauksissa eri tavalla kuin naisia? Tällä hetkellä ehdottomasti suurin tasa-arvo-ongelma maassamme on vain miehiin kohdistuva “yleinen” asevelvollisuus. Niin kauan kuin tämä epäkohta on ratkaisematta, on kaikki muu tasa-arvokeskustelu pelkkää näpertelyä.

Sitä, että vain miesten on suoritettava asepalvelus, perustellaan usein sillä, että miehet ovat fyysisesti vahvempia kuin naiset, ja täten sopivampia asepalvelukseen. On totta, että miehet ovat keskimäärin voimakkaampia kuin naiset. Kuitenkin, jotta asevelvollisuuden rajaaminen koskemaan vain miehiä olisi edes jossain määrin hyväksyttävää, edellytettäisiin, että jokainen mies olisi fyysisesti kyvykkäämpi kuin yksikään nainen. Näin ei tietenkään ole: esimerkiksi ammatiurheilijanaiset jättävät monet miehet taakseen ja tavallinen pulskassa kunnossa oleva mies ei pärjää juoksukilpailussa monellekaan naiselle.

Tilannetta voisi verrata siihen, että ainoastaan miehet maksaisivat veroja, koska heidän keskimääräinen vuosiansionsa on korkeampi kuin naisilla. On helposti ymmärrettävää miksi verovelvollisuus tai edes verotuksen progressio ei pohjaa sukupuoleen, vaan ansioiden suuruuteen. Sen sijaan ei ole lainkaan ymmärrettävää miksi asevelvollisuus perustuu sukupuoleen eikä fyysiseen kuntoon.

Kun kansan vahvempi puolisko laitettaisiin suorittamaan asepalvelus, perustuisi se palveluksen kannalta oleellisiin kykyihin, eikä synnynnäiseen ominaisuuteen. Vaikka sukupuolten välinen tasa-arvo toteutuisi, oikeudenmukainen ei tällainenkaan järjestely olisi, kun osa kansasta tuottaisi lopuille turvallisuuspalveluita pakon vuoksi. Pakkotyö on silti pakkotyötä, vaikka siitä kärsivät valittaisiin tasa-arvoisesti. Juuri tästä syystä en ole kokenut tasa-arvoaspektia kovinkaan tärkeänä asevelvollisuudesta keskusteltaessa, asevalvollisuuden ulottaminen koskemaan myös naisia ei poistaisi kuin yhden asevelvollisuusjärjestelmää koskevan ongelman.

Jokaisen kansalaisen on kuitenkin oltava lain edessä tasa-arvoinen, eikä asevelvollisuus tee tässä asiassa poikkeusta. Asevelvollisuus tulee siis joko korvata vapaaehtoisuuteen perustuvalla järjestelmällä tai se tulee ulottaa koskemaan jokaista kansalaista sukupuoleen, uskontoon, asuinpaikkaan tai muuhun henkilökohtaiseen ominaisuuteen katsomatta. Ihmisiä ei ole soveliasta erotella sosiaaliluokan tai ihonvärin mukaan. Miksi erottelu sukupuolen tai uskonnon perusteella olisi hyväksyttävää?

Vapaaehtois- tai palkka-armeijassakin valtaosa sotilaista tulee olemaan miehiä. Tämä ei ole kuitenkaan tasa-arvokysymys yhtään sen enempää kuin se, että ainoastaan naiset synnyttävät. Sukupuolen määräämille fyysisille ominaisuuksille emme voi mitään, mutta valtion ei tule niiden perusteella ryhtyä pakkotoimenpiteisiin.

Asevelvollisuuden poistaminen ei tule poistamaan tarvetta taistella yhdenvertaisuuden puolesta jatkossakin, mutta se tulee olemaan askel oikeaan suuntaan. En nimittäin jaksa uskoa, että ratkaisua tasa-arvo-ongelmaan haettaisiin vetämällä naisetkin pakkotyön piiriin. Pakollinen asepalvelus tulee poistumaan. Kysymys on ainoastaan siitä milloin se tapahtuu.

Prostituutiokielto johtaisi ihmisoikeusrikkomuksiin

Yleinen homoseksuaalien oikeuksia puolustava lause kuuluu: “Mitä suostuvaiset aikuiset tekevät keskenään makuuhuoneissaan, ei kuulu kenellekään muulle.” Vapausperiaatteen mukaan lause on täysin oikein ja allekirjoitan sen täysin.

Ikäväkseni olen havainnut, että kaikki eivät hyväksy ihmisten itsemääräämisoikeutta. Jopa osa niistä, jotka hyväksyvät seksuaalisen vapauden homoille, unohtavat kaiken suostuvaisista aikuisista, jos seksin lisäksi annetaan ja saadaan rahaa.

Huoraamista on jopa ehdotettu kiellettäväksi Suomessa kokonaan, vaikka seuralaispalvelut ovat jo nykyään erittäin tiukasti säädelty palveluala. Esimerkiksi prostituution mainonta on kielletty, eikä asiakashankintaa saa ulkoistaa saati sitten toimia ammatissa toisen palkollisena.

Argumenttina prostituutiota vastaan arvojen rappeutuminen, yleisen moraalikäsityksen vastaisuus tai uskonto ovat aivan yhtä arvottomia kuin ne ovat homojen oikeuksia vastaan. En siis edes käsittele näitä argumentteja kirjoituksessani, koska kirjoitustani ei olla suunnattu ihmisille, jotka etsivät raamatusta argumentteja poliittiseen keskusteluun.

Sen sijaan kirjoitukseni on suunnattu suvaitsevaisille ja älykkäille ihmisille, jotka periaatteessa kannattavat itsemääräämisoikeutta, mutta ovat syystä tai toisesta päätyneet kannattamaan prostituution rajoittamista tai kieltämistä.

Usein tällainen syy ovat naisten oikeudet. Onhan tunnetu tosiasia, että seuralaispalveluihin liitetään usein ihmiskauppaa, väkivaltaa ja muita vakavan luokan ihmisoikeusloukkauksia. Kukapa ei haluaisi poistaa ihmiskauppaa ja väkuvaltaa sekä parantaa ihmisoikeuksien toteutumista?

Kuten monissa muissakin poliittisissa kysymyksissä, on suurella osalla ihmisistä hyvin samankaltainen käsitys siitä, mitä asioita tulisi tavoitella. Erimielisyydet syntyvät, kun keskustellaan siitä miten tavoitteet saavutetaan.

Nimittäin myös minä haluan parantaa naisten asemaa poistamalla väkivaltaa ynnä ihmiskauppaa ja parantamalla muidenkin ihmisoikeuksien toteutumista. Erimielisyyteni huoraamisen tai seksinoston kieltämistä ajavien kanssa alkaa kuitenkin siitä, että nähdäkseni heidän tavoittelema keino vain veisi meitä kauemmas yhteisestä tavoitteestamme.

On nimittäin olennaista huomata, että ihmiskauppaa, ilotyttöjen pahoinpitelyä ja raiskauksia esiintyy huomattavasti yleisemmin laittomilla markkinoilla kuin laillisilla. Kysyntää huorien palveluille on riittänyt läpi historiamme, riippumatta sen laillisuudesta. Kieltäminen ei siis ole koskaan poistanut prostituutiota, ainoastaan lisännyt ongelmia. Koska emme pysty poistamaan prostituutiota, meidän on pyrittävä minimoimaan seuralaisiin kohdistuvat rikokset, vaikka emme edes kannattaisi seksuaalista vapautta.

Kun itsensä myyminen on laillista, seuralaisilla on oikeusturva. Kun he voivat rikostapauksissa mennä poliisin juttusille, on kynnys heidän vahingoittamiseensa korkeampi. Kun laittomasti huorana toimiva hakataan tai raiskataan, hän on kuin narkkari, jonka pirit pöllittiin: poliisille puhuminen on mahdotonta.

Kun ammatissa toimiminen on laillista ja laillisia palveluita on tarpeeksi, se syö kysyntää laittomalta paritukselta, ja lopulta ihmiskauppa katoaa laittomien palveluiden kysynnän ehtyessä. Edes se paljon parjattu paritus ei välttämättä ole niin kamala juttu, jos se tapahtuu yhdessä sovittujen pelisääntöjen eikä alamaailman tarpeiden mukaan.

Usein kuulee vedottavan siihen, ettei prostituoiduilla ole muuta vaihtoehtoa. Tämä on totta vain ihmiskaupan tapauksessa, kun ulkomailta tuodut ihmiset ovat pahimmassa tapauksessa sutenöörien vankeina. Suomalainen sosiaaliturva pitää kuitenkin huolen siitä, että kenenkään ei tarvitse myydä itseään pysyäkseen leivässä kiinni.

Ilotytöt ja -pojat vain yksinkertaisesti kokevat, että tuntemattomien kanssa naimisesta saatu raha tekee siitä sen arvoista, vaikka saattaakin joskus olla ikävää. Eikä niitä muitakaan töitä tehdä aina hymy huulessa: uskoisin, että putkimies, jonka naamalle tirskahtaa likavedet kokee tiltanteen ällöttävänä. Sen mitä ihminen on valmis tekemään rahan eteen, tietää hän parhaiten itse.

Uusien kieltojen sijaan esimerkiksi lukuisiin thaihierontapaikkoihin liitettyä ihmiskauppaa voitaisiin parhaiten karsia parantamalla laillisen prostituution edellytyksiä ja asemaa yhteiskunnassa. En jaksa uskoa, että rakennusalan palkkasotkut tai putkimiesten kasvoille tirskuvaa ulostettakaan kannattaisi lähteä karsimaan kieltämällä toimintaa kokonaan.

Sen lisäksi, että prostituution kieltäminen johtaisi vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin, rajoittaisi se ihmisten seksuaalista vapautta samalla tavalla kuin esimerkiksi avioliiton ulkopuolisen seksin ja homoilun palauttaminen rangaistaviksi teoiksi. “Mitä suostuvaiset aikuiset tekevät keskenään makuuhuoneissaan” ja niin edelleen.

Kiireen tuolta puolen

Hei taas. Minut määrättiin astumaan kaksi kuukautta sitten, 7.11., Saramäen vankilaan, koska olin ollut niin julkea, että kieltäydyin minulle laissa määrätystä pakkotyöstä. Viime kerralla kerroin miten minut siirrettiin toiveeni mukaisesti avovankilaan Käyrään ja miten lusiminen lähti liikkeelle. Nyt on aika päivittää kuulumisia.

Marraskuun viimeisenä aloitin avovankilatyöt. Se on noin kolme viikkoa myöhemmin kuin työnjohto alunperin tarkoitti. Yksittäinen vankilatyöntekijä oli kuitenkin unohtanut kertoa asiasta minulle, joten syntyi pieni informaatiokatkos. Työt alkoivat pari viikkoa myöhässä, mutta eihän vankilassa millään ole kiire, joten väliäkös tuon.

Työtehtäviini kuuluu vankien ja henkilökunnan saunatilojen peseminen ja ensinmainitun lämmittäminen. Lisäksi vastaan perhetapaamistilan, askarteluhuoneen ja pelisalin siisteydestä. Koska vangitkin ovat tittelinkipeitä, ei työnimikkeeni ole putsari vaan saunamajuri. Intissä kieltäydyin heti, kun siihen tuli tilaisuus, joten en kerennyt siellä kuin alokkaaksi. Vankilaan tullessani minusta tehtiin majuri.

Palkkaa maksetaan 4,50 euroa tunnilta ja siitä otetaan verot ja 1,60 euroa ylläpitokustannuksia tuntia kohden. Ei kuulosta hääviltä, mutta vankilaolosuhteissa tuo on ihan hyvin. Ei siellä vankilassa menojakaan ole kummemmin. Lisäksi jos työt eivät maita, niin Saramäessä on aina tilaa. Sinne saa nopeasti kyydin, jos haluaa. Saunamajurin hommat ovat myöskin eräitä talon parhaista töistä, kun niitä saa tehdä ilman jatkuvan valvonnan alaisena olemista ja omalla harkinnalla.

Jotkut pääsevät käymään avovankilan ulkopuolellakin töissä tai koulussa. Koulussa käyvät saavat tavalliseen tapaan opintotukea ja töissä talon ulkopuolella käyvät joko vankilan osoittamissa töissä tai siviilitöissä. Palkkaa maksetaan talon ulkopuolella tehtävistä töistä tietenkin enemmän.

Tänään lauantaina 7.1. alkoi lomakauteni. Se tarkoittaa sitä, että saan kahden kuukauden aikana käyttää yhteensä kolme vuorokautta poistumislupia. Hain lomaa tietysti heti, kun siihen tarjoutui mahdollisuus, ja olenkin tämän päivän viettänyt siviilissä perheeni ja ystävieni seurassa. Lomani on kuitenkin vain puolen vuorokauden mittainen, joten kahdeksalta tulee olla takaisin vankilassa.

Tavallisestihan lomakausi ei aukea näin nopeasti, mutta minun tuomioni on muutenkin vähän erikoistapaus. Nuorena rikoksentekijänä olisin normaalisti jo vapautunut, koska 18-vuotiaana tehdystä rikoksesta istutaan yleensä vain kolmannes.

Perhe on käynyt tapaamassa minua vankilassa muutamia kertoja, samaten pari kaveria on käynyt kerran. Vierailijoita voi käydä vankilassa viikonloppuisin ja pyhäpäivinä maksimissaan neljä kerrallaan, jos vierailusta on ilmoitettu henkilökunnalle etukäteen. Lyhyet, muutaman tunnin mittaisetkin tapaamiset ovat olleet erittäin piristäviä. Puhelin ja kirjeet eivät korvaa tuttujen ihmisten näkemistä kasvotusten.

Nyt, kun lomakausi on alkanut ja tuomiosta on jo yli kolmannes takana, homma on jo melkein voiton puolella. Poistumisluvat antavat aina jotain odotettavaa, kun vähän väliä pääsee pistäytymään vankilan ulkopuolella tapaamassa perhettä ja ystäviä. Ensimmäinen lomapäivä tuntuu tässä vaiheessa todella mahtavalta, ja saa vain odottamaan seuraavaa ja lopulta sitä vapautumista. Tulen luultavasti käyttämään suurimman osan lomistani puolen vuorokauden mittaisina, koska onhan se ihan yhdentekevää nukkuuko kotona vaiko vankilassa.

Arki vankilassa on lähtenyt rullaamaan oikein mukavasti. Työ ei ole liian raskasta. Toisaalta noilla palkoilla ei kukaan voi olettaakaan, että töitä paiskittaisiin niska limassa. Liikuntamahdollisuuksia olen käyttänyt toistaiseksi melko vähän, toisaalta luettua on tullut senkin edestä – ei nyt mitenkään aivan valtavasti, mutta huomattavasti enemmän kuin kuin siviilissä. Myös shakkilauta ja -nappulat ovat käyneet viime viikkoina tutuiksi, kun olen pelannut joitakin pelejä muiden vankien kanssa.

Joulu vankilassa ei ollut lainkaan niin ankea kuin etukäteen uumoilin. Meidän tupaan saatiin jopa joulukuusi ja ruokaan oltiin panostettu kirkkaasti odotuksiani enemmän. Perunoiden, kahden kinkkusiivun ja porkkanalaatikkokökkäreen sijaan tarjolla oli täysivertainen joulupöytä, vaikkei se tietenkään kyennyt kilpailemaan aiempien vuosieni antimien kanssa.

Saramäessä jouluateria ei kuulemma ole aivan yhtä laadukas, vaan vastaa enemmän kuvittelemaani kolmen kinkkuviipaleen linjaa. Saramäki on muutenkin todellinen laitoksen perikuva ja vastaa sitä, mitä ihmiset vankilasta kuvittelevat. Avovankila taitaa olla lähinnä kesäleiri kivitaloihin verrattuna. Saan vain huokaista helpotuksesta, ettei Saramäessä tarvinnut viettää kuin muutama päivä, vaikka eipä kuusi kuukautta siinäkään talossa maailmanloppu olisi ollut.

Avovankila vaikuttaa kokemani perusteella melko fiksulta laitokselta. Se ei erkaannuta lyhyitä tuomiota istuvia liiaksi yhteiskunnasta ja toisaalta toimii hyvänä välilaskuna pidempien tuomioiden lopussa ennen tavalliseen elämään palaamista. Silti se ei ole aivan liian lepsu, joten touhusta ei puutu pelotevaikutusta kokonaan. Vaikken omaa tuomiotani hyväksykään, on positiivista, ettei sitä tarvitse lusia huonoissa olosuhteissa.

Vappusimat joudun vielä juomaan vankilassa, mutta vapaus koittaa parahiksi kesäksi. Vankilan portit aukeavat – kuvainnollisesti, Käyrän vankilassa ei ole muureja tai porttia – minulle viides toukokuuta. Istuttavaa siis riittää yhä, mutta kyllä vapaus vielä koittaa!

Suhteellinen sukupuolikiintiö

En kannata sukupuolikiintiöitä, koska vastustan ihmisten kohtelemista ryhmien edustajina. Sukupuolikiintiö johtaa pahimmillaan järjenvastaisuuksiin ja epäoikeudenmukaisuuteen. Minulla on kuitenkin idea, joka voisi korjata sukupuolikiintiön suurimmat ongelmat. Pohjustan sitä esittämällä sukupuolikiintiön ongelmakohtia.

Otetaan esimerkki: pörssiyhtiö X Oy:lle valitaan uusi hallitus. Hallitukseen pyrkii 36 naista ja neljä miestä, joista valitaan kymmenen jäsentä hallitukseen. Mikäli laki ei määrää sukupuolikiintiötä, 40 hakijasta valitaan parhaat, koska jokainen yritys haluaa parhaat mahdolliset ihmiset vetämään yritystä, jotta se saavuttaa parhaan mahdollisen tuloksen. Jos osakkeenomistajat valitsevat hallituksen toisarvoisiin perustein, yritys menettää rahaa.

Mikäli kansanedustuslaitos on kuitenkin säätänyt lain 40% sukupuolikiintiöstä, joudutaan hallitukseen valitsemaan kaikki neljä miestä ja naista kuusi parasta. Jokainen ymmärtää, ettei järjestely ole lainkaan oikeudenmukainen valitsematta jääneitä 30 naista kohtaan, joille ei suotu mitään mahdollisuutta kilpailla valittuja miehiä vastaan. Tilanne ei muutu mitenkään, vaikka miesten ja naisten lukumäärät vaihtuisivat keskenään: oikeutajun vastaista touhua yhtä kaikki.

Sukupuolikiintiön suurin ongelma on se, ettei ihmisiä kohdella sen vallitessa yksilöinä vaan heidät jaotellaan ryhmiin sen perusteella, mitä heillä sattuu olemaan haarovalissä. Vaikka sukupuolikiintiö on tarkoitettu parantamaan tasa-arvoa, se todellisuudessa lisää ihmisten kohtelemista ryhmän jäseninä. Lisäksi sukupuolikiintiö aiheuttaa turhautumista vastakkaista sukupuolta kohtaan, kun sukupuolikiintiön aiheuttaman epäoikeudenmukaisen lopputuloksen aiheuttama ärtymys hakee itselleen kohteen.

Suomessa on nykyään melko pitkälti mahdollisuuksien tasa-arvo. Kenestä vain voi tulla mikä vain. Jopa palkat ovat yhtä suuret, kun koulutus ja työ ovat samat, sukupuoleen katsomatta. Mahdollisuuksien tasa-arvosta huolimatta koko naistilanne on hieman epätasaisempi. Jostain syystä naiset kouluttautuvat huonommin palkatuille aloille, eivät tee niin paljoa ylitöitä kuin miehet ja jäävät miehiä useammin kotiin hoitamaan lapsia. Muun muassa näistä syistä naisten keskipalkka on matalampi kuin miehillä.

Naisia on rohkaistava kouluttautumaan korkeammin palkatuille aloille, tekemään enemmän töitä ja jättämään miehet kotiin hoitamaan lapsia. Naiset toki saattavat keskimäärin arvostaa miehiä useammin muita asioita kuin suurta palkkaa ja uralla etenemistä. Mikäli naiset nimittäin ovat biologisesti taipuvaisempia päätöksiin, jotka jättävät suuren palkan taka-alalle, on palkkakeskiarvojen tasoittaminen oikeudenmukaisesti sula mahdottomuus. Yksilötasolla naisilla on kuitenkin oltava – ja on – samat edellytykset edetä urallaan kuin miehillä.

Toki naisten töiden tekoa häiritsee heidän oman mukavuudentunteensa lisäksi sosiaaliset paineet, joiden johdosta naiset saattavat jättää tekemättä päätöksiä, jotka heitä kiehtoisivat. Tämän karsiminen yhteiskunnasta vaatii työtä ja asennemuutoksia, mutta sitä ei tule tehdä syrjimällä pätevämpiä miehiä pätemättömämpien naisten hyväksi. Pätevät naiset palkataan tai valitaan joka tapauksessa.

Koska olen pessimisti kansanedustajien päätöksentekokyvyn suhteen, en yhtään epäile, etteikö eduskunta voisi runnoa sukupuolikiintiötä lakiin sen suurista epäkohdista huolimatta. Toivon kuitenkin, että jos sukupuolikiintiö otetaan käyttöön, sitä ei ajeta lakiin absoluuttisena 40% kiintiönä, vaan järjestelmään luodaan lievennyksiä. Sukupuolikiintiö on nimittäin mahdollista toteuttaa siten, ettei se johda kuvitteellisen X Oy:n tapauksen kaltaisiin järjettömyyksiin.

Kutsun järjestelmää suhteelliseksi sukupuolikiintiöksi. Käsittääkseni olen keksinyt sen itse, mutta en ole lainkaan yllättynyt, mikäli joku muu on tullut ajatelleeksi vastaavaa. Ideani on kuitenkin verrattain yksinkertainen.

Tilanteissa, joissa mies- ja naishakijoita on yhtä monta, toimii suhteellinen sukupuolikiintiö kuten tavallinen 40 prosentin kiintiö. Erot syntyvät, kun sukupuolet eivät ole edustettuna tasaisesti hakijoiden joukossa.

Suhteellisessa sukupuolikiintiössä kummankin sukupuolen saama minimipaikkamäärä on 80% sen osuudesta hakijoista. Kun hakijoita on yhtä monta kumpaakin sukupuolta, sekä miehet että naiset saavat paikoista vähintään 40%, koska 80 prosenttia 50 prosentista on 40 prosenttia.

Suhteellisen sukupuolikiintiön merkitys ilmenee tapauksissa, joissa mies- ja naishakijoiden lukumäärässä on epäsuhta, kuten aiemmassa X Oy:n tapauksessa. Kun 40 hakijasta 4, eli 10% on miehiä, saavat miehet 8% paikoista, eli ylöspäin pyöristäen ainakin yhden paikan kymmenestä. Naisia taas oli hakijoista 90%, joten he saisivat 72% minimipaikkaosuuden, eli alaspain pyöristäen ainakin seitsemän paikkaa. Viimeisistä paikoista kisattaisiin kurkkimatta hameen alle tai housujen sisään.

Vaikka suhteelinenkin sukupuolikiintiö aiheuttaa melkein samat ongelmat kuin tavallinen kiintiö, se jättää räikeimmin oikeustajun vastaiset tilanteet toteutumatta. Toivon todella, että koko idea sukupuolikiintiöistä haudataan, mutta mikäli se on pakko saada voimaan, se toteutetaan kuvailemani lievennöksen kanssa tai jollain muulla tavalla, joka jättää suurimmat epäoikeudenmukaisuudet tapahtumatta.

Olisi todella hienoa mikäli emme kohtelisi toisiamme erinäisten ryhmien edustajina, vaan aina vain yksilöinä.

Kaksi viikkoa vankeudessa

Maanantaina 21.11. tuli kuluneeksi kaksi viikkoa siitä, kun astuin Saramäen vankilaan. Minut tuomittiin tammikuun 14. päivä puolen vuoden vankeusrangaistukseen, koska en suostunut valtion minulle määräämään pakkotyöhön.

Saramäen vierailu jäi minulta varsin lyhyeksi, joten ehdin nähdä vankilasta lähinnä vain matkasellin.

“Aateveljeni” minulle etukäteen varoitteli, että matkaselli tulisi olemaan koko vankilareissun kurjin osa. Saramäki on kuitenkin melko uusi laitos, joten luultavasti verrattuna muihin vankiloihin, oli Saramäen matkaselli lähes luksusta.

Matkasellin varustukseen kuului sängyn, pöydän ja tuolien lisäksi yhdistetty vessa ja suihku – suihkussakäynti ilman koko tilan kastumista oli sula mahdottomuus. Elektroniikkapuolelta sellissä oli kahvinkeitin, radio ja televisio, josta tuli saksankielisiä tv-ohjelmia (kyllä vaan!).

Sairaanhoitajan vastaanoton, kusinäytteen ja kahden päivän odottelun jälkeen minut siirrettiin Käyrän vankilaan. Käyrän vankila on Aurassa sijaitseva avovankila.

Ota nyt mieleesi amerikkalaisten vankilasarjojen muovaama mielikuvasi vankiloista – Käyrä on kaikkea muuta.

Entinen poikekoti, joka on muutettu avovankilaksi, toimii kauniiden vaaleansinisten puutalojen tiloissa keskellä maaseutua.

Arkisin tarjoillaan aamupalan lisäksi kaksi ateriaa. Viikonloppuisin yksi. Sauna lämpeää neljästi viikossa. Vankien käyttöön on varattu muun muassa punttisali, kirjasto ja biljardipöytä.

Maanantaista perjantaihin toki täytyy tehdä avovankilatyötä, mutta siitä maksetaan palkkaa, joka tosin ei ole järin suurta.

Minua ei kuitenkaan olla vielä määrätty töihin, joten päivät kuluvat lähinnä lukien. Vankilassa millään ei ole kiire, joten saa nähdä koska minut laitetaan hommiin.

Paikka ei oikein tunnu vankilalta, vaan enemmänkin mieleen tulee leirikeskus. Vankilan tuntua tuovat toki rajoitukset liikkumiseen, yhteydenpitoon ja hallussa pidettävään omaisuuteen.

Vaikka kirjoituksessani on ollut tähän asti vähättele sävy, ei täällä silti mitään kivaa ole.

Sosiaaliseen mediaan ja jatkuvaan yhteydenpitoon kavereiden kanssa tottuneena on melko kova paikka, kun laitetaan puhelinkortin ja kirjeiden varaan.

Liikkumisen rajoittaminen ja jatkuvan tarkkailun alaisena olominen ei sekään mieltä ylennä. Vaikka vartijat käyttäytyvätkin lähes poikkeuksetta todella asiallisesti, on tässä asetelmassa menettänyt osan ihmisarvostaan.

Muut vangit ovat oikein leppoisia, eikä ainuttakaan vaikeaa tapausta ole osunut kohdalle. Muut tosin sanoivat, että heitäkin tulee vielä, se on vain ajan kysymys.

Ruoka vankilassa ei ole mitään kovin kaunista, mutta sen maku on kutakuinkin kohdallaan. Lisäksi sitä saa tarpeeksi. Ruokalan yhteydessä on myös kanttiini, josta voi ostaa kaikennäköistä, mutta elintarvikkeiden osalta se on oikeastaan melko turhaa.

Eilen sunnuntaina vanhempani ja siskoni kävivät vierailemassa. Oli mukavaa nähdä tuttuja naamoja ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon. Istuimme ja juttelimme muutaman tunnin. Sitten he lähtivät.

On todella väärin, että orjatyöstä kieltäytynyt laitetaan vankilaan, mutta olen tyytyväinen, että suomalainen vankeinhoito on kuten se on. Pääpaino ei ole rankaisemisessa vaan vankien sopeuttamisessa yhteiskuntaan. Suomessa vangitkin tunnustetaan ihmisiksi.


Minuun voi ottaa yhteyttä kirjeitse osoitteella

Tuomas Ruuhijärvi
Käyrän vankila
Pappilantie 36
21370 Aura kk

Oinosella oikeus loukkaantua

Kansanedustaja Pentti Oinonen kertoi viime viikolla, että linnan juhlissa tanssivat homoparit häiritsevät ja loukkaavat häntä.

Kuten kenellä tahansa, myös Oinosella on oikeus pahoittaa mielensä, kun tapahtuu jotain, mikä ei sovi omaan maailmankuvaan.

Kreationistit närkästyivät evoluution puolesta puhuville tiedemiehille, muslimit profeettaansa pedofiiliksi nimittelevälle Halla-aholle ja nationalistit koulun siivouskomerossa rukoilevalle maahanmuuttajalle.

Kaikilla heistä on oikeus loukkaantua. Kuitenkin oikeus pahoittaa mielensä ja oikeus rajoittaa muiden elämää oman maailmankatsomuksen perusteella ovat kaksi eri asiaa.

Oinoselle ei ole oikeutta vaatia homojen tanssin kieltämistä yhtään sen enempää kuin kreationisteilla on oikeus vaatia evoluutioteorian kieltämistä.

Mielipaha ei ole kelvollinen perustelu muiden tekemisten rajoittamiseksi. Ei edes, kun enemmistö pahoittaa mielensä vähemmistön tehdessä jotain iljettävää.

Kun lainsäädännön lähtökohdaksi otetaan se, että voidaan välttää jonkun mielipaha, ei koskaan osuta oikeaan.

Jos Oinonen ärsyyntyy homojen tanssista, niin miettikää miltä homoista tuntuisi, jos heidän tanssinsa kiellettäisiin.

Suomessa on roppakaupalla lainsäädäntöä, joka perustuu sille, että joku tai jotkut eivät pidä jonkinlaisesta toiminnasta. Tällaisesta lainsäädännöstä on päästävä eroon.

Ei ole mitään mieltä rajoittaa uskontojen arvostelua, avioliiton muotoja tai tiettyjä mielipiteitä vain, koska ne loukkaavat jotakin. Lainsäädännön tehtävä ei ole suojata mielipahalta.

Jokaisella on oikeus vetää herneet nenään, mutta kenelläkään ei ole oikeutta suojata itseään mielipahalta estämällä muita elämästä elämäänsä.

Mitä seuraavaksi?

Konservatiiviuskovaisten kauhuksi homoavioliitto on pian totta. Eduskunnassa kiertää tällä hetkellä lakialoite, joka sadan kansanedustajan nimen saatuaan siirtyy eteenpäin ja päätyy lopulta toivottavasti äänestyksen kautta laiksi.

Mitä tämä sitten tarkoittaa? Tämä tarkoittaa sitä, että jatkossa homoparit pääsevät naimisiin samaan tapaan kuin heteroparit nykyään ja heillä on täysin samat oikeudet. Se ei kuitenkaan tarkoittaisi sitä, että homot saisivat mennä oman halunsa mukaan naimisiin kirkossa, koska kirkolle jäisi valta päättää kenet se vihkii. Homovihkimisiä ei siis lailla määrättäisi kirkolle, mitä monet ovat pelänneet.

Luoja paratkoon – ja mitähän seuraavaksi? Jos mies saa mennä naimisiin miehen kanssa, niin kohta sitä varmaan mennään naimisiin usean naisen kanssa samaan aikaan tai kenties vaikkapa koiran! Tämä ajatus tuntuu toistuvan aina joskus homokeskustelussa niin internetin keskustelupalstoilla kuin lehtien sivuillakin, eikä se edes ole kokonaan väärä.

Kaltevaan tasoon vetoavat konservatiivit ovat nimittäin tässä tapauksessa osittain oikeassa. Eräs seuraavista mediassa paljon palstatilaa ja ruutuaikaa saavista keskusteluista koskee todennäköisesti polygamian eli moniavioisuuden sallimista. Koirien kanssa sopimusten solmiminen on kuitenkin vähän hankalaa, kuten kaikki varmasti ymmärtävät.

Siinä missä konservatiivit menevät kuitenkin vikaan on se, että moniavioliitto olisi jotenkin argumentti homoavioliittoa vastaan. Samoilla perusteilla, joilla homoavioliittoa ollaan sallimassa, voitaisiin sallia myös useamman henkilön väliset avioliitot. Tämä on täysin totta, ja toivoisin, että ihmiset muistavat tämän, kun keskustelu moniavioliitosta kiihtyy tulevaisuudessa. Jokaisen ihmisen tulisi itse voida mahdollisuuksien rajoissa päättää itse, miten elämänsä elää.

Mitä hyötyä moniavioliiton sallivasta lainsäädännöstä sitten oikein olisi? Eihän laki tälläkään hetkellä kiellä polyamorisessa suhteessa elämistä, ja tällaisia useamman henkilön suhteita on jo olemassa. Tarkoituksena ei olekaan luoda kasvualustaa uudenlaisille suhteille, vaan tarjota jo olemassa oleville perheille juridista turvaa, kun laki tunnustaisi heidän elämäntilanteensa ja tapansa elää elämäänsä.

Esimerkiksi erotilanteet monisuhteissa ovat nyky-Suomessa melko vaikeita, etenkin jos on jo hankittu yhteistä omaisuutta tai kenties jälkikasvuakin. Mikäli laki suoraan määrittelisi, miten polygamian suhteen toimittaisiin, toisi tämä turvaa muun muassa polygamisissa perheissä asuvien lasten elämään.

Polyamoria voi tuntua ajatuksena melko vieraalta, ja monien mielikuvat polyamorisista suhteista liittyvät maahanmuuttajien haaremeihin. Polyamoria on kuitenkin osa myös ihan tavallisten suomalaisten perheiden elämää. Niitä pelättyjä maahanmuuttajien haaremeitakin on jo nyt olemassa, mutta niissä asuvien naisten oikeusturva ei ole kovin kummoinen, koska laki ei tunnusta naisten asemaa. Moniavioisuuden hyväksyvä lainsäädäntö toisi kaltoin kohdellulle naiselle paremmat mahdollisuudet suhteesta uloskävelemiseen.

Lukemalla esimerkiksi linkittämäni Ylioppilaslehden kirjoituksen, voi suurimmat ennakkoluulot hälventyä. Ihmiselle on luonnollista pelätä tai ainakin vieroksua asioita, joista se ei tiedä mitään. Syyllistyn tähän itsekin joskus, mutta pyrin korjaamaan virheeni hankkimalla tietoa asioista, jotka ovat minulle vieraita. On älykästä kartuttaa tietoaan, jotta voi käsitellä erilaisia kysymyksiä rationaalisesti eläimen vaiston sijaan.

Olen ehkä hieman liiankin optimistinen, kun edes haaveilen siitä, että meillä olisi jo kymmenen vuoden sisällä sukupuoli- ja lukumääräneutraali avioliittolaki. Toivossa on kuitenkin hyvä elää.

Kaikille muiden sielujen puolesta pelkääville uskovaisille haluaisin muistuttaa, ettei meidän tule tuomita toisiamme maan päällä, eikä täten myöskään puuttua toistemme elintapoihin estämällä mielestämme epäpyhiä tapoja viettää elämää. Vaikken raamatun lukemista olekaan kauhean aktiivisesti harrastanut, olen melko varma, että siellä jossain kohdassa sanotaan, ettei ihmisten tule ihmisiä tuomitsevan. Tämä homma olisi käsittääkseni tarkoitus jättää Jumalalle.

Taivaassa vasta vaan perseet tervataan, joten eletään kaikki elämämme maan päällä, kuten parhaaksi uskomme, ja jätetään murehtiminen mahdollisen kuolemanjälkeisen elämän ajalle.

Laittomia kadunylittäjiä rankaistava kovemmin

Suomessa joku tälläkin hetkellä ylittää katua punaisen valon palaessa, vaikka laki tämän selvästi kieltää. Vaikka ylittäjät varmasti koittavat puolustella rikkomuksiaan sillä, etteivät jaksa odottaa valon vaihtumista viittä minuuttia, kun mistään ei tule auton autoa, eivät tällaiset perusteet ole riittäviä näin räikeään lain rikkomiseen.

Jatkossa näitä kovan luokan rikollisia on alettava jahtaamaan entistä vahvemmin asein. Jokainen kadunylityspaikka on varustettava turvakameroin, jotka valvovat laittomia kadunylittäjiä. Turvakameroiden kuvista jos pystytään sitten joku rikollisista tunnistamaan, häntä lähestytään oikeudellisin keinoin. Tietenkin myös henkilöt, jotka tavataan itse teossa, joutuvat vastaamaan tekosistaan.

Mikäli tekonsa myöntää ennen oikeudenkäyntiä, voi rikoksestaan selvitä muutaman tuhannen euron korvauksella, joka tilitetään liikenneonnettomuuksissa kärsineiden etujärjestölle, Seis Teiden Vaaralliselle Käyttämiselle ry:lle. “Tämä on tällainen pehmeämpi keino, jossa kovan luokan kriminaaleille annetaan mahdollisuus hyvittää pahoja tekojaan,” kertoo STVK ry:n toiminnanjohtaja Andy Kotiloinen. Mikäli lainrikkoja kiistää ylittäneensä katua tai kieltäytyy yhteistyöstä, homma viedään oikeuteen.

Oikeudessa syytetty sitten tuomitaan sakkoihin ja ehkä vankeuteen. Sakot ovat muutaman tuhannen euron luokkaa ja vankeus tuomitaan käytännössä aina ehdollisena. Teoriassa on mahdollista, että syytetty vapautetaan syytteistä.

Ja ai niin! Oikeus tuomitsee syyllisen myös maksamaan satojen tuhansien eurojen korvauksia STVK:lle. Mutta tämä ei ole osa rangaistusta, vaan tässä on kysymys ihan puhtaasti hyvityksestä siitä, että on ylittänyt kadun, kun punainen palaa. Jos on valmis rikkomaan lakia, on oltava valmis myös maksamaan satoja tuhansia euroja hyvityksiä.

Hyvityksiä on myös syytä pitää pelotteina. Koska poliiseilla ei riitä resurssit kaikkien kadunylittäjien valvomiseen, on järkevää luoda tällainen rangais… siis hyvitysjärjestelmä, jotta tuomitut toimivat varoittavina esimerkkeinä muille.

“Joka kerta, kun kansalainen ylittää kadun punaisen palaessa, joku kuolee liikenneonnettomuudessa,” kertoo Kotiloinen ja toteaa lakimuutoksen olevan erittäin tarpeellinen.

Pienet tai vähän suuremmatkaan epäkohdat järjestelmässä eivät haittaa, koska tärkeintä on saada vähennettyä lain rikkomista, riippumatta siitä, onko laki alunperinkään kovin mielekäs.

Kirjoittaja on ärsyyntynyt laittomaa nettilatailua ruotivaan lainsäädäntöön ja sitä puolustavaan argumentaatioon. Lisäksi hän ylittää kadun joskus punaisen palaessa.

Sananvapauden puolustaminen ei ole rasismia


Big Brother 2011 lähti juuri käyntiin, ja roskamediat tulevat seuraamaan talon tapahtumia todella tiuhaan tahtiin seuraavat kolme kuukautta. En ole itse vielä päättänyt aionko seurata kautta. Avausjaksosta katsoin muutaman minuutin. Mielenkiintoa tuotantokauden seuraamiseen saattaisi lisätä se, että puoluetoverini Oskar “Jeppe” Elmgren on mukana ohjelmassa.

Sananvapauden puolustajan asema on aina ikävä. Koska sananvapauteen intohimoisesti suhtautuvat kokevat, ettei typerintä tai vastenmielisintäkään mielipidettä tule sensuroida tai sellaisen esittämisestä ei tule rankaista, näyttäytyy sananvapauden puolustaja useimmin idioottien – kuten rasistien – puolustajana. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että ihminen olisi samaa mieltä henkilön kanssa, jonka oikeutta sananvapauteen hän puolustaa. Mielestäni tätä kuvaa erittäin hyvin Voltairen usein käyttämä lausahdus:

En ole kanssanne samaa mieltä, mutta taistelisin kuolemaani asti, jotta teillä olisi oikeus esittää mielipiteenne.

Irkissä linkitettiin Big Brotherin sivustolla sijaitsevaan uutiseen, jonka mukaan Jeppe ja toinen kilpailija olisivat käyneet keskustelua rasismista. Big Brotherin tuotantotiimi on mielestäni käsittänyt jotain erittäin väärin, eikä tunnu ymmärtävän mistä sananvapaudessa on kyse.

Kun Big Brotherin tuotantotiimi sanoo, että Jepellä ja Salarilla oli keskenään erilaiset mielipiteet rasismista, se ikään kuin epäsuorasti väittää Jepen olevan rasisti. Jeppe ei todellisuudessa todellakaan ole rasisti – hän on sananvapauden ehdoton puolestapuhuja.

Suomessa vankilaan joutuu pyrkimään

Suomessa ei saada edes vankeusrangaistukseen tuomittua rikollista istumaan ilman, että homma hukkuu byrokratian rattaisiin. Minut tuomittiin 14.1.2011 179 vuorokauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen asepalveluksesta kieltäytymisen johdosta Satakunnan käräjäoikeudessa. Muutamaa viikkoa myöhemmin postiluukusta putosi päätös kirjallisessa muodossa. Sen koommin en ole kuullut mitään asiaan liittyen.

Tiistaina 30.8. päätin lähteä selvittämään asiaa ulosottoviranomaisten – joiden tehtävänä on laittaa vankeusrangaistusten täyteenpano aluilleen – luokse. Pitäähän sitä nyt tuomiotaan päästä jossain vaiheessa suorittamaankin. Laki sanoo että vankeusrangaistus on laitettava täytäntöön ”viipymättä”, ja kun tuomiosta oli kulunut jo seitsemän ja puoli kuukautta, ajattelin, että alkaisi jo olemaan sen aika, että pääsisin syömään kakkuani.

Ulosottoviranomaisten luokse päästyäni ja neuvoa kysyttyäni löysin sen ulosottomiehen juttusille, jonka pitäisi asiaani hoitaa. Vartin odottelun jälkeen esitin hänelle kysymykseni ja hän selvitti asiaa tietokoneeltaan. Sain tietää, ettei heidän tietokoneella ole tietoa minun tuomiostani. Varmistettuaan vielä, että kotikuntani on Turku, hän soitti Rikosseuraamusvirastoon, jonka olisi pitänyt asiasta ilmoittaa ulosottoviranomaisille.

Hetken aikaa puhelimessa oltuaan ulosottomies sai langan toiseen päähän ihmisen, jonka piti asiasta jotain tietää. Ulosottomiehen selvitettyä asiansa RISE:ssä katsottiin tietokoneelta, että missä minun juttuni etenee. Ei mitään. Ei mitään, vaikka tuomiosta on kulunut jo melkein kahdeksan kuukautta. Homma oli kuulemma jumissa luultavasti Porin käräjäoikeudessa, josta ei oltu otettu yhteyttä Rikosseuraamusvirastoon, jotta vankeusrangaistukseni saataisiin rullaamaan.

Ymmärrän kyllä, että totaalikieltäytyjä ei ole siellä listan kärkipäässä, kun mietitään, että ketkä pitää saada pikemiten istumaan tuomiotaan. Kukaan ei oleta asepalveluksesta kieltäytyneen hipin menevän pahoinpitelemään tai raiskaamaan ketään, joten totaalikieltäytyjä ei ole suunnaton uhka yhteiskuntarauhalle vapaana ollessaan. Asiassa ei olisikaan mitään ihmeteltävää, jos vankeusrangaistukseni alkamista viivyteltäisiin rikosseuraamuslaitoksella tai ulosottoviranomaisilla, mutta outoja sävyjä asiaan tuo se, että paperit eivät ole saavuttaneet Rikosseuraamusvirastoa.

Kysyin ulosottomieheltä, että onko yleistä, että vankeusrangaistuksen toimeenpano viivästyy näin paljon tällaisen asian vuoksi. Ei kuulemma ole ihan kauhean yleistä. Ulosottomies neuvoi minua ottamaan yhteyttä itse käräjäoikeuteen. Kuinkahan monessa muussa maassa vankeuteen tuomittu ihminen joutuu itse ottamaan yhteyttä, jotta valtion väkivaltakoneisto saataisiin täyteenpanemaan hänelle annettu tuomio?

Aseistakieltäytyjäliitosta minua osattiin neuvoa siten, että mikäli haluan suorittaa tuomioni mahdollisimman pian, minun kannattaa ottaa yhtyettä Satakunnan käräjäoikeuteen. Jos olisin asiasta hissukseen, olisi tietysti pienen pieni mahdollisuus sille, että tuomioni ehtisi vanhentua ennen kuin viranomaiset tajuaisivat mitään, ja että yhteydenotto saattaisi pahimmillaan olla nukkuvan karhun herättämistä. Todennäköistä kuitenkin on, että jossain vaiheessa ennen kuin tuomio vanhenee viiden vuoden päästä tuomion lainvoimaisuuden saamisesta minut tultaisiin kutsumaan suorittamaan tuomiotani.

Vaikka minulla ei olekaan mikään varsinainen kiire vankilaan, en koe kauhean houkuttelevana sitä mahdollisuutta, että kolmen vuoden päästä minulle tulee kirje, jossa minut komennetaan lusimaan. Mieluummin suoritan rangaistuksen pois alta, jotta pääsen jatkamaan elämääni ilman, että tarvitsee miettiä joka kerta, kun postiluukku kolahtaa, että tuliko nyt kutsu sopimaan vankeuden alkamisajankohdasta. Sitä paitsi: mitä nopeammin sinne menee sisään sen nopeammin sieltä pääsee ulos.

Tänään aamulla soitin Satakunnan käräjäoikeuteen. Selitin kolme kertaa asiani ja sain ”odota hetki, yhdistän” -vastauksen ennen kuin pääsin puhumaan oikean ihmisen kanssa. Hetken aikaa keskusteltuamme puhelimessa ollut henkilö lupasi soittaa minulle takaisin. Sainkin soiton neljän aikaan, ja minulle selitettiin, että jostain oli unohtunut rasti ruudusta.

Soittelija pahoitteli sekaannusta, ja kiitti minua siitä, että olin ottanut yhteyttä. En osaa sanoa, miten kauan olisi kulunut ennen kuin minut oltaisiin saatu telkien taakse, jos en itse olisi ottanut yhteyttä. Tiedä häntä, olisinko päätynyt koskaan vankilaan, jos olisin itse pitänyt suuni supussa.