Kaksi viikkoa vankeudessa

Maanantaina 21.11. tuli kuluneeksi kaksi viikkoa siitä, kun astuin Saramäen vankilaan. Minut tuomittiin tammikuun 14. päivä puolen vuoden vankeusrangaistukseen, koska en suostunut valtion minulle määräämään pakkotyöhön.

Saramäen vierailu jäi minulta varsin lyhyeksi, joten ehdin nähdä vankilasta lähinnä vain matkasellin.

“Aateveljeni” minulle etukäteen varoitteli, että matkaselli tulisi olemaan koko vankilareissun kurjin osa. Saramäki on kuitenkin melko uusi laitos, joten luultavasti verrattuna muihin vankiloihin, oli Saramäen matkaselli lähes luksusta.

Matkasellin varustukseen kuului sängyn, pöydän ja tuolien lisäksi yhdistetty vessa ja suihku – suihkussakäynti ilman koko tilan kastumista oli sula mahdottomuus. Elektroniikkapuolelta sellissä oli kahvinkeitin, radio ja televisio, josta tuli saksankielisiä tv-ohjelmia (kyllä vaan!).

Sairaanhoitajan vastaanoton, kusinäytteen ja kahden päivän odottelun jälkeen minut siirrettiin Käyrän vankilaan. Käyrän vankila on Aurassa sijaitseva avovankila.

Ota nyt mieleesi amerikkalaisten vankilasarjojen muovaama mielikuvasi vankiloista – Käyrä on kaikkea muuta.

Entinen poikekoti, joka on muutettu avovankilaksi, toimii kauniiden vaaleansinisten puutalojen tiloissa keskellä maaseutua.

Arkisin tarjoillaan aamupalan lisäksi kaksi ateriaa. Viikonloppuisin yksi. Sauna lämpeää neljästi viikossa. Vankien käyttöön on varattu muun muassa punttisali, kirjasto ja biljardipöytä.

Maanantaista perjantaihin toki täytyy tehdä avovankilatyötä, mutta siitä maksetaan palkkaa, joka tosin ei ole järin suurta.

Minua ei kuitenkaan olla vielä määrätty töihin, joten päivät kuluvat lähinnä lukien. Vankilassa millään ei ole kiire, joten saa nähdä koska minut laitetaan hommiin.

Paikka ei oikein tunnu vankilalta, vaan enemmänkin mieleen tulee leirikeskus. Vankilan tuntua tuovat toki rajoitukset liikkumiseen, yhteydenpitoon ja hallussa pidettävään omaisuuteen.

Vaikka kirjoituksessani on ollut tähän asti vähättele sävy, ei täällä silti mitään kivaa ole.

Sosiaaliseen mediaan ja jatkuvaan yhteydenpitoon kavereiden kanssa tottuneena on melko kova paikka, kun laitetaan puhelinkortin ja kirjeiden varaan.

Liikkumisen rajoittaminen ja jatkuvan tarkkailun alaisena olominen ei sekään mieltä ylennä. Vaikka vartijat käyttäytyvätkin lähes poikkeuksetta todella asiallisesti, on tässä asetelmassa menettänyt osan ihmisarvostaan.

Muut vangit ovat oikein leppoisia, eikä ainuttakaan vaikeaa tapausta ole osunut kohdalle. Muut tosin sanoivat, että heitäkin tulee vielä, se on vain ajan kysymys.

Ruoka vankilassa ei ole mitään kovin kaunista, mutta sen maku on kutakuinkin kohdallaan. Lisäksi sitä saa tarpeeksi. Ruokalan yhteydessä on myös kanttiini, josta voi ostaa kaikennäköistä, mutta elintarvikkeiden osalta se on oikeastaan melko turhaa.

Eilen sunnuntaina vanhempani ja siskoni kävivät vierailemassa. Oli mukavaa nähdä tuttuja naamoja ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon. Istuimme ja juttelimme muutaman tunnin. Sitten he lähtivät.

On todella väärin, että orjatyöstä kieltäytynyt laitetaan vankilaan, mutta olen tyytyväinen, että suomalainen vankeinhoito on kuten se on. Pääpaino ei ole rankaisemisessa vaan vankien sopeuttamisessa yhteiskuntaan. Suomessa vangitkin tunnustetaan ihmisiksi.


Minuun voi ottaa yhteyttä kirjeitse osoitteella

Tuomas Ruuhijärvi
Käyrän vankila
Pappilantie 36
21370 Aura kk

Suomessa vankilaan joutuu pyrkimään

Suomessa ei saada edes vankeusrangaistukseen tuomittua rikollista istumaan ilman, että homma hukkuu byrokratian rattaisiin. Minut tuomittiin 14.1.2011 179 vuorokauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen asepalveluksesta kieltäytymisen johdosta Satakunnan käräjäoikeudessa. Muutamaa viikkoa myöhemmin postiluukusta putosi päätös kirjallisessa muodossa. Sen koommin en ole kuullut mitään asiaan liittyen.

Tiistaina 30.8. päätin lähteä selvittämään asiaa ulosottoviranomaisten – joiden tehtävänä on laittaa vankeusrangaistusten täyteenpano aluilleen – luokse. Pitäähän sitä nyt tuomiotaan päästä jossain vaiheessa suorittamaankin. Laki sanoo että vankeusrangaistus on laitettava täytäntöön ”viipymättä”, ja kun tuomiosta oli kulunut jo seitsemän ja puoli kuukautta, ajattelin, että alkaisi jo olemaan sen aika, että pääsisin syömään kakkuani.

Ulosottoviranomaisten luokse päästyäni ja neuvoa kysyttyäni löysin sen ulosottomiehen juttusille, jonka pitäisi asiaani hoitaa. Vartin odottelun jälkeen esitin hänelle kysymykseni ja hän selvitti asiaa tietokoneeltaan. Sain tietää, ettei heidän tietokoneella ole tietoa minun tuomiostani. Varmistettuaan vielä, että kotikuntani on Turku, hän soitti Rikosseuraamusvirastoon, jonka olisi pitänyt asiasta ilmoittaa ulosottoviranomaisille.

Hetken aikaa puhelimessa oltuaan ulosottomies sai langan toiseen päähän ihmisen, jonka piti asiasta jotain tietää. Ulosottomiehen selvitettyä asiansa RISE:ssä katsottiin tietokoneelta, että missä minun juttuni etenee. Ei mitään. Ei mitään, vaikka tuomiosta on kulunut jo melkein kahdeksan kuukautta. Homma oli kuulemma jumissa luultavasti Porin käräjäoikeudessa, josta ei oltu otettu yhteyttä Rikosseuraamusvirastoon, jotta vankeusrangaistukseni saataisiin rullaamaan.

Ymmärrän kyllä, että totaalikieltäytyjä ei ole siellä listan kärkipäässä, kun mietitään, että ketkä pitää saada pikemiten istumaan tuomiotaan. Kukaan ei oleta asepalveluksesta kieltäytyneen hipin menevän pahoinpitelemään tai raiskaamaan ketään, joten totaalikieltäytyjä ei ole suunnaton uhka yhteiskuntarauhalle vapaana ollessaan. Asiassa ei olisikaan mitään ihmeteltävää, jos vankeusrangaistukseni alkamista viivyteltäisiin rikosseuraamuslaitoksella tai ulosottoviranomaisilla, mutta outoja sävyjä asiaan tuo se, että paperit eivät ole saavuttaneet Rikosseuraamusvirastoa.

Kysyin ulosottomieheltä, että onko yleistä, että vankeusrangaistuksen toimeenpano viivästyy näin paljon tällaisen asian vuoksi. Ei kuulemma ole ihan kauhean yleistä. Ulosottomies neuvoi minua ottamaan yhteyttä itse käräjäoikeuteen. Kuinkahan monessa muussa maassa vankeuteen tuomittu ihminen joutuu itse ottamaan yhteyttä, jotta valtion väkivaltakoneisto saataisiin täyteenpanemaan hänelle annettu tuomio?

Aseistakieltäytyjäliitosta minua osattiin neuvoa siten, että mikäli haluan suorittaa tuomioni mahdollisimman pian, minun kannattaa ottaa yhtyettä Satakunnan käräjäoikeuteen. Jos olisin asiasta hissukseen, olisi tietysti pienen pieni mahdollisuus sille, että tuomioni ehtisi vanhentua ennen kuin viranomaiset tajuaisivat mitään, ja että yhteydenotto saattaisi pahimmillaan olla nukkuvan karhun herättämistä. Todennäköistä kuitenkin on, että jossain vaiheessa ennen kuin tuomio vanhenee viiden vuoden päästä tuomion lainvoimaisuuden saamisesta minut tultaisiin kutsumaan suorittamaan tuomiotani.

Vaikka minulla ei olekaan mikään varsinainen kiire vankilaan, en koe kauhean houkuttelevana sitä mahdollisuutta, että kolmen vuoden päästä minulle tulee kirje, jossa minut komennetaan lusimaan. Mieluummin suoritan rangaistuksen pois alta, jotta pääsen jatkamaan elämääni ilman, että tarvitsee miettiä joka kerta, kun postiluukku kolahtaa, että tuliko nyt kutsu sopimaan vankeuden alkamisajankohdasta. Sitä paitsi: mitä nopeammin sinne menee sisään sen nopeammin sieltä pääsee ulos.

Tänään aamulla soitin Satakunnan käräjäoikeuteen. Selitin kolme kertaa asiani ja sain ”odota hetki, yhdistän” -vastauksen ennen kuin pääsin puhumaan oikean ihmisen kanssa. Hetken aikaa keskusteltuamme puhelimessa ollut henkilö lupasi soittaa minulle takaisin. Sainkin soiton neljän aikaan, ja minulle selitettiin, että jostain oli unohtunut rasti ruudusta.

Soittelija pahoitteli sekaannusta, ja kiitti minua siitä, että olin ottanut yhteyttä. En osaa sanoa, miten kauan olisi kulunut ennen kuin minut oltaisiin saatu telkien taakse, jos en itse olisi ottanut yhteyttä. Tiedä häntä, olisinko päätynyt koskaan vankilaan, jos olisin itse pitänyt suuni supussa.

Dyykattu ruoka

Söin muutama päivä sitten rasiallisen kirsikkatomaatteja ja kaksi rasiallista viinirypäleitä. Ne olivat aivan tavallisia kirsikkatomaatteja ja viinirypäleitä. Bloggaamisen arvoiseksi nämä kyseiset kirsikkatomaatit ja viinirypäleet tekee se, että hain ne roskiksesta.

Suomessa heitetään roskiin syömäkelpoista ruokaa jopa yhtä paljon kuin syödään. Syynä tähän on osittain tiukat elintarvikelait, jotka vaativat, että ruoka heitetään pois todella pian. Säädökset määräävät valmistajia pistämään viimeisen päivämäärän leimat melko jämptisti paketteihin ja pusseihin, jotta kukaan ei tulisi kipeäksi. Toisaalta kaupat eivät saa myydäkään vanhentuneita tuotteita, edes alennettuun hintaan. Laki ei juuri anna muuta vaihtoehtoa kuin laittaa ne roskiin.

Roskiksestakin haettu ruoka kelpaisi monelle – muun muassa minulle. Tätä kaupat eivät kuitenkaan halua, koska dyykkari ei maksa tuotteista rahaa, ja tämä saattaa vähentää kauppojen myyntejä. Kyseessä saattaa jossain määrin olla myös vastuukysymys. Lisäksi joissain paikoissa olen kuullut joidenkin idioottien dyykkaajien sotkevan roskisten seudun. Se, jos mikä, saa kauppiaat suivaantumaan dyykkaajille.

Mielestäni kaupoille tulisi antaa jonkinmoinen kannustin dyykkauksen mahdollistamiseksi roskiksistaan, jotta madollisimman vähän ruokaa menisi roskikseen. Jos roskiksesta löytyvästä ruoasta saisi joku bakteeritartunnan, olisi pidettävä huoli siitä, ettei kauppiaalle voi missään tapauksessa tulla siitä vastuuta.

Jos esimerkiksi dyykkauksen mahdollistamalla voisi kauppa saada oikeuden myös myydä erillisessä laarissa jo muutaman päivän vanhoja tuotteita, ottaisi moni kauppa varmasti tilaisuuden vastaan. Myöskään vanhentuneiden tuotteiden laarista ostetusta tuotteesta saadusta ruokamyrkytyksestä ei tulisi voida syyttää kauppiasta, koska asiakasta on varoitettu tuotteen mahdollisesta pilaantumisesta.

Vikaa on myös kotitalouksissa, kun puhutaan ruoan menemisestä roskikseen. Ruokaa ostetaan liikaa, ja sitä joutuu roskikseen erittäin paljon, kun ruokaa valmistetaan liian paljon tai se pääsee pilaantumaan jääkaapissa.

Kaikki tietysti ovat sitä mieltä, että kaikki tuotteet ovat aina ja iankaikkisesti liian kalliita, mutta olisiko ruoka liian halpaa, kun sitä heitetään pois? Kannattaako meidän oikeasti käyttää yhteisiä verovarojamme maataloustukiin, jos tämän johdosta ruoasta tulee niin halpaa, että sitä voi heittää pois? Maataloustukien kanssa tai ilman, ruoka on silti yhtä kallista meille kaikille. Osa ruoan hinnasta vaan maksetaan jo suoraan palkasta.

Aina, kun roskikseen menee ruokaa, vaikka joku olisi voinut syödä sen, on kyse tietyssä määrin ylituotannosta, joka on todella epätehokasta. Jos dyykkaaminen ja vanhentuneiden tuotteiden myyminen kaupoissa alennuksilla mahdollistettaisiin, voitaisiin liiallista maataloustuotantoa vähentää, ja yhteisiä resurssejamme säästyisi, eikä luonto saastuisi, kun viljelyn myötä myös sinne dumpatut lannoitteet vähenisivät.

Piraattien eduskuntavaaliehdokas tuomittiin vankeuteen

Minut tuomittiin tänään Satakunnan käräjäoikeudessa 179 vuorokautta kestävään ehdottomaan vankeusrangaistukseen asevelvollisuudesta kieltäytymisen vuoksi. Kieltäydyin asepalveluksesta Huovinrinteen varuskunta-alueella 12.7.2010 välittömästi palveluun astuttuani. Kieltäytymisilmoitukseni voi lukea .

Tuomio ei tullut yllätyksenä, kun kansalaistottelemattomuuden merkeissä touhuun lähdinkin. En ajatellut valittaa tuomiosta. Motiiveistani voi lukea tarkemmin täältä, mutta mainittakoon pikaisesti, että pidän nykyistä järjestelmää epätasa-arvoisena, enkä hyväksy orjuuttamisen kaltaista ihmisten työhön pakottamista.

Haluan, että oma poikani saa aikoinaan valita, suorittaako hän asepalveluksen vai ei. Kansalaistottelemattomuudella on varmasti voimakas vaikutus lakien kehitykseen. Mitä useampi kieltäytyy pakotetusta palvelusta, sitä nopeammin nykyisestä järjestelmästä voidaan luopua. Hyvää maata ei sitä paitsi tarvitse pakottaa puolustamaan, kansalaiset puolustavat sellaista mielellään.

Jos minut valitaan eduskuntaan, on vähän epäselvää miten menetellään. Teoriassa on kuulemma mahdollista, että kävisin avovankilasta käsin “päivätöissä” eduskunnassa. Jos avovankilasta käsin työskenteleminen ei onnistu, eikä eduskunta erota minua lusimiseni aikana poissaolojen vuoksi, voin vankeustuomion istuttuani ryhtyä kansanedustajan työhön.

Onhan aina tietenkin mahdollisuus, että rouva presidentti armahtaisi minut, jos äänestäjätkin olisivat sitä mieltä, että minun tulisi mieluummin olla eduskunnassa kuin vankilassa.

Tuomioni ei kuulemma vaikuta ehdokkuuteeni.

Kapinoivaa orjaa halutaan ruoskia

On kulunut neljä ja puoli kuukautta rikollisen käyttäytymiseni aloittamisesta. Myönnettäköön, että jossain välissä kävi jo mielessä, että jospa Porin Prikaatissa juttuni oltaisiin syötetty silppurille, ja pian tulisi uusi määräys kutsuntoihin. Vaan ei hätää, tänään tullessani koulusta kotiin odotti eteisen lattialla minua iloinen yllätys Varsinais-Suomen käräjäoikeudelta. Heillä oli minulle jotain tiedoksi annettavaa, joten lähdin paikalle, kuten postissa määrättiin. Asia koskisi eittämättä totaalikieltäytymistäni.

Niille, joille tarinani tähänastinen osa ei ole tuttu, kerrottakoon, että matkustin heinäkuun 12. päivä 2010 palvelukseenastumismääräykseni mukaisesti Huovinrinteelle Porin Prikaatin palvelusalueelle. Kuten olin päättänyt, kieltäydyin asepalveluksen suorittamisesta. Motiiveistani voi lukea kieltäytymisilmoituksestani ja siitä, miten kesäinen heinäkuun 12. päivä kului (näillä pakkasilla tulee jo kesää ikävä), voi lukea toisesta aiemmasta kirjoituksestani.

Täytyy myöntää, että oloni oli odottavan jännittävä. Tiesin tasan tarkkaan, mitä asia koski, koska en ole ollut tuhma, ja tiesin, että asialle ei tänään tapahtuisi mitään. Silti tieto siitä, että saisin viimein lähes viisi kuukautta odottamaani tietoa, oli aika hurja ajatus. Päällimmäisenä kysymyksenä mielessäni pyöri oikeuskäsittelyn ajankohta. Mietiskelin bussissa nököttäessäni, että johtuukohan pieni vapinani pelkästään kylmästä.

Laittaessani töppöstä toisen eteen ja suunnatessani kohti käräjäoikeutta katsoin rakennuksen pääoven yllä olevaa kylttiä ja hymähdin. ”Oikeustalo”, siinä luki. Kuljin metallinpaljastimen läpi ja marssin rappuset yläkertaan ja odotin minuutin, että Herra Haastemies sai edellisen potilaan hoidetuksi.

Pöydän takana olleella kaverilla oli paperit hieman hukassa. Vaikutti siltä, että hän hoiteli jonkun työkaverinsa hommia, eikä meinannut löytää tiedoksiantotodistustani. Muutaman puhelinsoiton jälkeen paperit kuitenkin löytyivät. Setä raapusti kirjaimia somaan riviin papereihin, ja antoi minulle lappupinoni. Toivotin hyvät päivänjatkot ja painuin kotiin povitaskussani kuusi yhteen niitattua lappusta.

Asian käsittely on Satakunnan käräjäoikeudessa tammikuun puolessavälissä. Syyttäjä hakee minulle 179 päivän mittaista ehdotonta vankeusrangaistusta orjatyöstä (asevelvollisuudesta) kieltäytymisestä. Istuessani bussissa matkalla kohti kotia kasvoilleni levisi hymy. Taas sitä mennään.

Teonkuvaus: Ruuhijärvi on, astuttuaan saamansa palvelukseenastumismääräyksen mukaisesti suorittamaan asevelvollisuuttaan Porin Prikaatin 1. Pioneerikomppaniaan, kieltäytynyt heti palveluspaikkaansa saavuttuaan kokonaan asevelvollisuuslain mukaisesta palveluksesta hakeutumatta myöskään siviilipalveluslain mukaiseen siviilipalvelukseen.


Poliittikkojen pitäisi oppia olemaan väärässä

Puolenyön jälkeen julkaisin huonoimman tekstini vähään aikaan. Jo ennen julkaisua tunsin siinä olevan ”jotain pielessä”. ”Ulos vain”, ajattelin, kun tarkoittamani pointti tekstissä kuitenkin oli, vaikka teksti kokonaisuudessaan vähän pahalle haisikin. Muutaman ensimmäisen kommentin tultua tiesin, että ei mennyt nappiin. Juttelin parin puoluetoverini kanssa, ja tajusin, että kirjoitukseni oli vain yksinkertaisesti umpisurkea. Vika ei ollut missään tekstin yksityiskohdassa, vaan sillä oli jo totaalisen väärät lähtökohdat. Oli aika tunnustaa olleeni väärässä ja ettei koko roskaa olisi koskaan kannattanut edes kirjoittaa.

Tavallinen poliitikko ei koskaan myönnä olleensa väärässä. Äänestäjille on vakuutettava, että poliitikko on erehtymätön ja vankkumaton jumalaan verrattava – tai ainakin siitä seuraava – otus. Jos poliitikko jotain sanoo tai kirjoittaa, se on sitten myös niin. Asiat kaiverretaan kivipaaseihin ja ne ovat muuttumattomia maailman tappiin asti. Oikeastihan poliitikot ovat aivan tavallisia ihmisiä, ja hekin tekevät virheitä. Ikävä kyllä poliitikot ovat muita ihmisiä kärkkäämpiä kieltämään erehdyksensä, tai vaikka eivät olisikaan, heidän ”erehtymättömyytensä” on vahingollisempaa kuin muiden ja siksi paljon näkyvämpää.

Poliitikkojen ajatusmaailmassa on parempi vaihtoehto päästää läpi huono laki kuin myöntää olleensa väärässä. Huonoa lakia ei voida myöskään jälkikäteen kumota, jos sitä ollaan itse oltu mukana säätämässä. Jos tarpeeksi moni on puoluetoveriensa kuorossa jossain vaiheessa uraansa erehtynyt laulamaan sen kummempia itse miettimättä, voi surkea laki jäädä elämään pidemmäksikin aikaa.

Kun poliitikko on liputtanut esimerkiksi pakkoruotsin puolesta jo vuosikymmeniä, ei päätään voi nyt yhtäkkiä kääntää, ainakaan ilman, että tapahtuu jokin suuri olosuhdemuutos. Ei vaan kehtaa, kun on jo monta vuotta ollut väärässä. Ilmiö on myös havaittavissa esimerkiksi Pekka Raukon ja Kaisa Rastimon vankkumattomissa mielipiteissä. Kun on jo jotain niin kauan väittänyt, ei mielipidettä enää voi muuttaa, vaikka tuodaan eteen miten vakuuttavat argumentit.

Se, ”etteivät poliitikot ole koskaan väärässä” on tavattoman vahingollista yhteiskunnallemme. Meillä on nyt ainakin nettisensuurilaki, pakkoruotsi, urkintalaki, nykyinen tekijänoikeuslaki, kannabiksenkieltolaki ja vaikka mitä sen vuoksi, että poliitikot eivät uskalla myöntää olleensa joskus väärässä. Eivät ikinä. Pian saamme joukkoon liitettyä kenties Paskalain. Onneksi tosin alkaa vaikuttaa siltä, että Paskalaki on niin paska laki, ettei sitä saada läpi, vaikka muutama kepulainen vielä koittaakin vielä pitääkin yllä harhakuvaa omasta erehtymättömyydestään.

En usko, että väärässä olemisen kieltäminen on läheskään aina tietoista. Poliitikko voi myös alitajuisesti suojella itseään ”erehtymiseltä” pitämällä kiinni aiemmin esittämistään mielipiteistä. Siksi olisikin hedelmällistä, että kaikki ihmiset ja etenkin asioista päättämässä olevat ihmiset kyseenalaistaisivat aina silloin tällöin omien mielipiteidensä perustelut.

Poliitikot, opetelkaa erehtymään. Siinä vaiheessa, kun tajuatte olevanne väärässä, tunnustakaa se älkääkä jääkö selittelemään. Tarkastelkaa mielipiteitänne ja pohtikaa, olisiko mahdollista, että olette väärässä. Kun myöntää erehtyneensä, voi olla oikeasti oikeassa.

‎”Kieltäydyn jatkamasta palvelusta”

Lain mukaan asevelvollisuudesta kieltäytymiseen voi syyllistyä vain varusmies, eli henkilö, joka on ainakin muodollisesti aloittanut varusmiespalveluksen. Siviilipalveluksesta puolestaan voi kieltäytyä jo ennen palveluksen aloittamista. Oikeuskäytäntö Suomessa on se, että totaalikieltäytymiseen ja poissaolorikokseen (karkaamiseen tai luvattomaan poissaoloon) voi syyllistyä samaan aikaan, eikä poissaolorikos ole osa kieltäytymistä. Poissaolorikoksista jää rikosrekisteri – toisin kuin totaalikieltäytymisestä – ja niistä voi saada sakkoa tai vankeutta, joten halusin välttyä moisen rikoksen suorittamiselta. Siispä matkustin tänään aamulla Huovinrinteelle.

Kuvailen teille summittaisesti päiväni tapahtumat. Kirjoittelen ihan vain muiden mielenkiinnon vuoksi blogiini nyt ja jatkossa totaalikieltäytymisprosessista. Kyseessä ei ole missään nimessä mitään sellaista, että koittaisin pienentää totaalikieltäytymiseen liittyviä pelkoja ja täten millään asteella kannustaa ketään muuta kieltäytymään, koska sehän olisi laitonta. Itse en muuten uskoisi olevani tässä nyt ilman maanmainiota Aseistakieltäytyjäliiton Mielipidevangin opasta, joten kiitokset heille. Hyppy tuntemattomaan olisi saattanut olla liian paha ilman tarvittavaa tietoa siitä, mitä tapahtuu.

Hakeuduin bussissa sen näköisen kaverin viereen, että olin jo ennen istumistani tietoinen tulevan matkan keskustelunaiheista. Bussimatka kului siis vierustoverini kanssa keskustellen armeijasta ja kieltäytymisestäni. Aloitin myös viimein Jokapiraatinoikeuden lukemisen bussissa, vaikka ostin kirjan jo sen julkaisupäivänä. Säkylän bussiasemalle saavuttuamme keskustelujoukko kasvoi ja huomasin Oskuksi itsensä esitelleellä kaverilla ja minulla olevan paljon yhteisiä tuttuja. Keskustelimme niitä, näitä, suurelta osin jälleen armeijasta. Luin myös kirjaani eteenpäin. Odotimme kyytiä, kyytiä ei tullut. Odotimme yhä. Bussissa vieressäni istunut sälli soitti varuskuntaan ja kyseli, missä mennään. Kuljetus oli unohtunut. Puolen tunnin päästä kuljetusjoukot tulivat hakemaan meitä noin kuuden kilometrin päähän.

Saavuttuamme alueelle asetuimme jonoihin ja odotimme. Jono kerrallaan meidät käskettiin sisään, jossa meidän laukkumme tarkistettiin huumausaineiden, päihteiden, teräaseiden ja muiden vastaavien varalta. Huumekoiria ei meihin käytetty. Siirryimme jonkinsortin sotilaskuraattorin höpötystä kuuntelemaan, ja tästä jälleen eteenpäin. Saimme kuulla mihin meidät oltiin sijoitettu. Minut oltiin määrätty ensimmäiseen pioneerikomppaniaan.

Kävelin jonkin matkaa, jotta pääsin perille. “Herra alikersantti, alokas Ruuhijärvi astuu palvelukseen”, sanoin luovuttaessani palvelukseenastumismääräykseni ja ajokorttini. “Oletko mielestäsi kykeneväinen suorittamaan palveluksen?” “Olen.” “Selvä, mene tuonne pöydän…” “Niin, nyt mä oon sitten varusmies. Vai?” “No joo, kun sä olet palvelukseen astunut…?” “Kieltäydyn jatkamasta palvelusta.” “Eli sä siis et ole kykeneväinen suorittamaan palvelusta?” “Olen kykeneväinen suorittamaan palveuksen, mutta kieltäydyn siitä.” Satunnaisen sähläyksen jälkeen herra alikersantti jatkoi: “Äläpäs menekään sinne pöydän ääreen, vaan jää tähän… Ota siitä jakkara ja istu siihen, tässä voi mennä jonkin aikaa.”

Yllättävää oli mielestäni lähes kaikkien asiallinen suhtautuminen päätökseeni. Lähes mistään suunnasta ei tullut nuivaa katsetta, vaan homma hoitui pääosin erittäin asiallisesti ja hyvissä mielin. Ainoana poikkeuksena voisin mainita kotiuttamismääräyksen minulle kirjoittaneen yliluutnantti Teemu Jokisen, joka katsoi minua kuin halpaa makkaraa eikä vastannut hyvänloppukesäntoivotukseeni, kun lähdin kotia kohti. Muutoin homma sujui todella mallikkaasti. Eräs yliluutnantti vitsaili byrokratiasta ja liiallisista paperihommista. Olin positiivisesti yllättynyt. Ruokaakin tarjottiin, ja minut siirrettiin odotellessa muonituskeskukseen syömään. Ironia oli jälleen läsnä, ja radiossa soi ruokaillessani Status Quon In the Army Now.

Pienenä pelkona perseessä oli piilenyt kieltäytymispäätökseni jälkeen se, että varuskuntaan saavuttuani ja kieltäydyttyäni minua kohdeltaisiin jonain naistensilppojan ja ja pedofiilitapporaiskaajan rinnasteisena. Huoli osoittautui kuitenkin turhaksi.

Eräs yliluutnantti, jonka nimeä en ikäväkseni nyt muista, suoritti esitutkinnan epäillystä rikoksestani muutama tunti sen jälkeen, kun olin ilmoittanut kompanian päälikölle, kapteeni Matti Jorvalle, kieltäytymisestäni. Nimet alle, ja pian olikin kotiuttamisen aika. En voinut olla naurahtamatta, kun minulle kerrottiin, että minulle maksettaisiin päivärahaa tästä päivästä, vaikka en käytännössä ollut tehnyt koko pävinä muuta kuin matkustanut paikalle, kieltäytynyt ja tappanut aikaa lukemalla Jokapiraatinoikeutta (pääsin sivulle 132 asti tänään). Kotiuttamispäätöksen jälkeen koitti kuuden kilometrin kävelymatka varuskunnalta Säkylän keskustaan 30-asteisessa helteessä ja linja-automatka Turkuun.

Homma nytkähti tänään paremman matkaa eteenpäin. Siviilivirannoimaiset jatkavat rikokseni tutkintaa, ja odotan yhteydenottoa poliisilta ja käräjäoikeuden käsittelyä. Aion tyytyä käräjäoikeuden minulle langettamaan tuomioon, koska sitä on käytännössä mahdoton saada muutettua, vakiintuneen oikeuskäytännön ollessa mitä on, oli se sitten miten lainvastainen tahansa. Tämä päivä sujui kuitenkin mielestäni yllättävänkin kivuttomasti.

VR – Ihanan kallista

tuomasveturi

Lähetin juuri Turun Sanomien mielipideosastolle kirjoitukseni. Saa katsoa julkaistaanko se. Päätin lisätä kirjoitukseni myös tänne.

Matkustimme ystäväni kanssa sunnuntaina 1.11.2009 Pasilasta Turkuun. Olimme molemmat omaa tyhmyyttämme unohtaneet uusia VR:n opiskelija-alennuksiin oikeuttavat kortit. Matka tuli maksamaan henkilöä kohden 28,40 euroa. Onneksi Helsinkiin päin saimme kyydin. Vaikka me jouduimmekin omasta syystämme maksamaan suuremman hinnan kuin normaalisti, ei se poista sitä tosiseikkaa, että muut kuin opiskelijat maksavat tuon hinnan aina.

Alunperin tarkoituksemme oli mennä matka edestakaisin ystäväni vähän syövällä dieselmoottorisella henkilöautolla, mutta se ei onnistunut. Polttoainekuluja olisi kertynyt laskujemme mukaan edestakaiselta matkalta hieman vajaa 35 euroa. Siis hieman enemmän kuin mitä VR:n junamatkat maksavat henkeä kohden yhteen suuntaan. Junalla matkustaminen tulee siis jo vain yhdeltä ainoalta henkilöltä tällaisella matkalla maksamaan reilusti enemmän kuin omalla autolla matkan taittaminen.

Omassa autossa voi kuunnella mieleistä musiikkia stereoista sillä volyymilla kuin haluaa, eikä tarvitse ottaa muita matkustajia huomioon. Yksityisautoilu pesee junailun siis sekä hinnassa että laadussa. Huomionarvoista on myös se, että merkittävin laatutekijä matkustamisessa on VR:llä päin honkia. Junat eivät saavu koskaan ajallaan määränpäähänsä. Millä VR aikoo kilpailla?

Mikäli junamatkan hinta saataisiin nelihenkiselle perheelle edes samalle tasolle kuin omalla autolla matkustamisen kustannukset, voitaisiin puhua jo miettimisen arvoisesta valinnasta. Tällä hetkellä ei ole mitään mietittävää, mikäli henkilöauto taloudesta jo löytyy. Valtion ja kuntien on tultava tässä vastaan pudottamalla julkisen liikenteen taksoja. VR voisi huoletta lopettaa mainonnan ja pudottaa säästetyillä roposilla hintojaan, koska palvelua, joka koetaan hintansa arvoiseksi, ei tarvitse mainostaa. Jopa junamatkojen laatutasoa voitaisiin pudottaa ja vuoroja harventaa, kunhan hinta saataisiin alas.

Tuomas Ruuhijärvi, lukiolainen

Päivitys: Kirjoitukseni julkaistiin Turun Sanomissa lauantaina 7.11. Huomatakseni sisältöön ei oltu puututtu, muuten kuin siten, että otsikko oltiin muutettu uuteen uskoon: “Millä Valtion Rautatiet aikoo kilpailla”. Mielipiteeni oli sivun ylälaidassa keskellä ison kuvan kanssa. Kuva vei koko jutun pinta-alasta ehkä jopa kaksi kolmasosaa, mutta sen ansiosta se oli sivun silmäänpistävin mielipide. Mukavaa oli se, että julkaisivat mielipiteeni, ja se, että sain kavereilta ja tutuilta ihan positiivista palautetta kirjoituksestani.

Bloggaamaan Hilavitkutin.comiin

hilavitkutin_logo

Olen seurannut suomalaista gadgetteihin ja ilmiöihin paneutuvaa Hilavitkutin.com-blogia kutakuinkin sen koko  elinkaaren ajan. Viime viikon maanantaina Hilavitkutin ilmoitti etsivänsä uusia bloggaajia. Innostuin heti, mutten ollut varma viitsisinkö tarttua haasteeseen. Vajaa viikon verran pohdittuani päätin ottaa yhteyttä Erkki Kirjalaiseen ja tänään kirjoitin ensimmäisen bloggaukseni. Bloggauksen aiheena olivat kuulokkeet, joiden äänenvoimmakkuus on rajattu 85 desibeliin lasten kuulon suojelemiseksi.

Olen jossain määrin kiinnostunut toimittajan työstä, mutta homman epämukavat työajat luultavasti koituvat tekijäksi, joka minut vie jonkun muun leipätyön äärelle. Harrastuksena tällainen on kuitenkin erittäin mukava, koska hommaa saa tehdä juuri silloin ja juuri sen verran kuin hyvältä tuntuu. Toisaalta mikäli tulen toisiin aatoksiin toimittajan työstä, tulee Hilavitkuttimesta saamastani kokemuksesta olemaan varmasti hyötyä.

Jos siis olet kiinnostunut tekniikasta, ilmiöistä ja hilavitkuttimista, lisää Hilavitkutin.com RSS-lukijasi tilauslistalle tai kirjanmerkkeihisi, jotta pääset lukemaan minun ja muiden kirjoittamia bloggauksia kaikennäköisistä aparaateista ja ilmiöistä.