Kapinoivaa orjaa halutaan ruoskia

On kulunut neljä ja puoli kuukautta rikollisen käyttäytymiseni aloittamisesta. Myönnettäköön, että jossain välissä kävi jo mielessä, että jospa Porin Prikaatissa juttuni oltaisiin syötetty silppurille, ja pian tulisi uusi määräys kutsuntoihin. Vaan ei hätää, tänään tullessani koulusta kotiin odotti eteisen lattialla minua iloinen yllätys Varsinais-Suomen käräjäoikeudelta. Heillä oli minulle jotain tiedoksi annettavaa, joten lähdin paikalle, kuten postissa määrättiin. Asia koskisi eittämättä totaalikieltäytymistäni.

Niille, joille tarinani tähänastinen osa ei ole tuttu, kerrottakoon, että matkustin heinäkuun 12. päivä 2010 palvelukseenastumismääräykseni mukaisesti Huovinrinteelle Porin Prikaatin palvelusalueelle. Kuten olin päättänyt, kieltäydyin asepalveluksen suorittamisesta. Motiiveistani voi lukea kieltäytymisilmoituksestani ja siitä, miten kesäinen heinäkuun 12. päivä kului (näillä pakkasilla tulee jo kesää ikävä), voi lukea toisesta aiemmasta kirjoituksestani.

Täytyy myöntää, että oloni oli odottavan jännittävä. Tiesin tasan tarkkaan, mitä asia koski, koska en ole ollut tuhma, ja tiesin, että asialle ei tänään tapahtuisi mitään. Silti tieto siitä, että saisin viimein lähes viisi kuukautta odottamaani tietoa, oli aika hurja ajatus. Päällimmäisenä kysymyksenä mielessäni pyöri oikeuskäsittelyn ajankohta. Mietiskelin bussissa nököttäessäni, että johtuukohan pieni vapinani pelkästään kylmästä.

Laittaessani töppöstä toisen eteen ja suunnatessani kohti käräjäoikeutta katsoin rakennuksen pääoven yllä olevaa kylttiä ja hymähdin. ”Oikeustalo”, siinä luki. Kuljin metallinpaljastimen läpi ja marssin rappuset yläkertaan ja odotin minuutin, että Herra Haastemies sai edellisen potilaan hoidetuksi.

Pöydän takana olleella kaverilla oli paperit hieman hukassa. Vaikutti siltä, että hän hoiteli jonkun työkaverinsa hommia, eikä meinannut löytää tiedoksiantotodistustani. Muutaman puhelinsoiton jälkeen paperit kuitenkin löytyivät. Setä raapusti kirjaimia somaan riviin papereihin, ja antoi minulle lappupinoni. Toivotin hyvät päivänjatkot ja painuin kotiin povitaskussani kuusi yhteen niitattua lappusta.

Asian käsittely on Satakunnan käräjäoikeudessa tammikuun puolessavälissä. Syyttäjä hakee minulle 179 päivän mittaista ehdotonta vankeusrangaistusta orjatyöstä (asevelvollisuudesta) kieltäytymisestä. Istuessani bussissa matkalla kohti kotia kasvoilleni levisi hymy. Taas sitä mennään.

Teonkuvaus: Ruuhijärvi on, astuttuaan saamansa palvelukseenastumismääräyksen mukaisesti suorittamaan asevelvollisuuttaan Porin Prikaatin 1. Pioneerikomppaniaan, kieltäytynyt heti palveluspaikkaansa saavuttuaan kokonaan asevelvollisuuslain mukaisesta palveluksesta hakeutumatta myöskään siviilipalveluslain mukaiseen siviilipalvelukseen.


‎”Kieltäydyn jatkamasta palvelusta”

Lain mukaan asevelvollisuudesta kieltäytymiseen voi syyllistyä vain varusmies, eli henkilö, joka on ainakin muodollisesti aloittanut varusmiespalveluksen. Siviilipalveluksesta puolestaan voi kieltäytyä jo ennen palveluksen aloittamista. Oikeuskäytäntö Suomessa on se, että totaalikieltäytymiseen ja poissaolorikokseen (karkaamiseen tai luvattomaan poissaoloon) voi syyllistyä samaan aikaan, eikä poissaolorikos ole osa kieltäytymistä. Poissaolorikoksista jää rikosrekisteri – toisin kuin totaalikieltäytymisestä – ja niistä voi saada sakkoa tai vankeutta, joten halusin välttyä moisen rikoksen suorittamiselta. Siispä matkustin tänään aamulla Huovinrinteelle.

Kuvailen teille summittaisesti päiväni tapahtumat. Kirjoittelen ihan vain muiden mielenkiinnon vuoksi blogiini nyt ja jatkossa totaalikieltäytymisprosessista. Kyseessä ei ole missään nimessä mitään sellaista, että koittaisin pienentää totaalikieltäytymiseen liittyviä pelkoja ja täten millään asteella kannustaa ketään muuta kieltäytymään, koska sehän olisi laitonta. Itse en muuten uskoisi olevani tässä nyt ilman maanmainiota Aseistakieltäytyjäliiton Mielipidevangin opasta, joten kiitokset heille. Hyppy tuntemattomaan olisi saattanut olla liian paha ilman tarvittavaa tietoa siitä, mitä tapahtuu.

Hakeuduin bussissa sen näköisen kaverin viereen, että olin jo ennen istumistani tietoinen tulevan matkan keskustelunaiheista. Bussimatka kului siis vierustoverini kanssa keskustellen armeijasta ja kieltäytymisestäni. Aloitin myös viimein Jokapiraatinoikeuden lukemisen bussissa, vaikka ostin kirjan jo sen julkaisupäivänä. Säkylän bussiasemalle saavuttuamme keskustelujoukko kasvoi ja huomasin Oskuksi itsensä esitelleellä kaverilla ja minulla olevan paljon yhteisiä tuttuja. Keskustelimme niitä, näitä, suurelta osin jälleen armeijasta. Luin myös kirjaani eteenpäin. Odotimme kyytiä, kyytiä ei tullut. Odotimme yhä. Bussissa vieressäni istunut sälli soitti varuskuntaan ja kyseli, missä mennään. Kuljetus oli unohtunut. Puolen tunnin päästä kuljetusjoukot tulivat hakemaan meitä noin kuuden kilometrin päähän.

Saavuttuamme alueelle asetuimme jonoihin ja odotimme. Jono kerrallaan meidät käskettiin sisään, jossa meidän laukkumme tarkistettiin huumausaineiden, päihteiden, teräaseiden ja muiden vastaavien varalta. Huumekoiria ei meihin käytetty. Siirryimme jonkinsortin sotilaskuraattorin höpötystä kuuntelemaan, ja tästä jälleen eteenpäin. Saimme kuulla mihin meidät oltiin sijoitettu. Minut oltiin määrätty ensimmäiseen pioneerikomppaniaan.

Kävelin jonkin matkaa, jotta pääsin perille. “Herra alikersantti, alokas Ruuhijärvi astuu palvelukseen”, sanoin luovuttaessani palvelukseenastumismääräykseni ja ajokorttini. “Oletko mielestäsi kykeneväinen suorittamaan palveluksen?” “Olen.” “Selvä, mene tuonne pöydän…” “Niin, nyt mä oon sitten varusmies. Vai?” “No joo, kun sä olet palvelukseen astunut…?” “Kieltäydyn jatkamasta palvelusta.” “Eli sä siis et ole kykeneväinen suorittamaan palvelusta?” “Olen kykeneväinen suorittamaan palveuksen, mutta kieltäydyn siitä.” Satunnaisen sähläyksen jälkeen herra alikersantti jatkoi: “Äläpäs menekään sinne pöydän ääreen, vaan jää tähän… Ota siitä jakkara ja istu siihen, tässä voi mennä jonkin aikaa.”

Yllättävää oli mielestäni lähes kaikkien asiallinen suhtautuminen päätökseeni. Lähes mistään suunnasta ei tullut nuivaa katsetta, vaan homma hoitui pääosin erittäin asiallisesti ja hyvissä mielin. Ainoana poikkeuksena voisin mainita kotiuttamismääräyksen minulle kirjoittaneen yliluutnantti Teemu Jokisen, joka katsoi minua kuin halpaa makkaraa eikä vastannut hyvänloppukesäntoivotukseeni, kun lähdin kotia kohti. Muutoin homma sujui todella mallikkaasti. Eräs yliluutnantti vitsaili byrokratiasta ja liiallisista paperihommista. Olin positiivisesti yllättynyt. Ruokaakin tarjottiin, ja minut siirrettiin odotellessa muonituskeskukseen syömään. Ironia oli jälleen läsnä, ja radiossa soi ruokaillessani Status Quon In the Army Now.

Pienenä pelkona perseessä oli piilenyt kieltäytymispäätökseni jälkeen se, että varuskuntaan saavuttuani ja kieltäydyttyäni minua kohdeltaisiin jonain naistensilppojan ja ja pedofiilitapporaiskaajan rinnasteisena. Huoli osoittautui kuitenkin turhaksi.

Eräs yliluutnantti, jonka nimeä en ikäväkseni nyt muista, suoritti esitutkinnan epäillystä rikoksestani muutama tunti sen jälkeen, kun olin ilmoittanut kompanian päälikölle, kapteeni Matti Jorvalle, kieltäytymisestäni. Nimet alle, ja pian olikin kotiuttamisen aika. En voinut olla naurahtamatta, kun minulle kerrottiin, että minulle maksettaisiin päivärahaa tästä päivästä, vaikka en käytännössä ollut tehnyt koko pävinä muuta kuin matkustanut paikalle, kieltäytynyt ja tappanut aikaa lukemalla Jokapiraatinoikeutta (pääsin sivulle 132 asti tänään). Kotiuttamispäätöksen jälkeen koitti kuuden kilometrin kävelymatka varuskunnalta Säkylän keskustaan 30-asteisessa helteessä ja linja-automatka Turkuun.

Homma nytkähti tänään paremman matkaa eteenpäin. Siviilivirannoimaiset jatkavat rikokseni tutkintaa, ja odotan yhteydenottoa poliisilta ja käräjäoikeuden käsittelyä. Aion tyytyä käräjäoikeuden minulle langettamaan tuomioon, koska sitä on käytännössä mahdoton saada muutettua, vakiintuneen oikeuskäytännön ollessa mitä on, oli se sitten miten lainvastainen tahansa. Tämä päivä sujui kuitenkin mielestäni yllättävänkin kivuttomasti.

Kieltäytymisilmoitus

Postitin alla olevan tekstin ylläolevalla otsikolla tänään 1.7.2010 Porin prikaatille.

Minä, Tuomas Ruuhijärvi, kieltäydyn tällä ilmoituksella suorittamasta minulle laissa määrättyä asepalvelusta missään muodossa. Motiivit päätökseeni löytyvät nykyisen asevelvollisuusjärjestelmän epäkohdista. Järjestelmä on äärimmäisen epätasa-arvoinen sen koskiessa vain miehiä ja sen jättäessä Jehovan todistajat sekä ahvenanmaalaiset palvelusvelvollisuuden ulkopuolelle. Asevelvollisuus riistää suomalaisten miehien vapauden puolesta vuodesta vuodeksi ilman raskauttavia perusteita.

Yleinen mielipide on, että nykyinen asepalvelusjärjestelmä on oikeudenmukainen. Todellisuudessa se ei sitä ole. Syy neutraaliin suhtautumiseen järjestelmää kohtaan johtunee siitä, että siihen on totuttu. Palveluvelvollisuus koskee 18-30-vuotiaita miehiä. Mikäli jako tehtäisiin jollain muulla perusteella, arvosteltaisiin järjestelmää erittäin rankalla kädellä. Harva sulattaisi sitä, jos kaikki 18-30-vuotiaat tummahiuksiset teljettäisiin vuodeksi vankilaan eli tuomittaisiin menettämään vapautensa kuten asepalveluksessa. Ahvenanmaalaisten ja Jehovan todistajien jättäminen velvollisuuden ulkopuolelle pahentaa asiaa entisestään. Nykyiseen toimintamalliin tottuminen aiheuttanee kuitenkin arvostelun vähäisyyden, koska armeija perinteisesti on ollut se miesten juttu.

Naisten mahdollisuutta suorittaa asepalvelus perusteltiin sen käyttöönoton aikaan tasa-arvolla, vaikka lakimuutos oli kaikkea muuta kuin tasa-arvoa lisäävä. Sen lisäksi, että naisten ei tarvitse suorittaa asepalvelusta, voivat he nykyään halutessaan tämän kuitenkin tehdä. Naisilla ovat kaikki ovet avoimina, kun taas miesten puolesta on jo valmiiksi päätetty, että jokin palvelus suoritetaan. Perustuslakikin sanoo, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, mutta tätä ei noudateta maanpuolustusvelvollisuuden osalta tavallisessa laissa. On erikoista, että yhteiskunnassa, jossa tasa-arvo on niin kovassa huudossa, ei näin suureen epäkohtaan olla vielä puututtu.

Asepalvelus aiheuttaa käytännön ongelmia miesten elämään. Asepalvelus siirtää opiskeluiden aloittamista ainakin vuodella ja useassa tapauksessa jopa kahdella. Tämä vaikuttaa siihen, minkä ikäisinä suomalaiset miehet pääsevät työelämään. Vasta valmistumisensa jälkeen asepalveluksen suorittavilla palvelus siirtää konkreettisesti töihin astumista eteenpäin. Armeijasta voi olla jotain hyötyä, muutenkin kuin kivasta tittelistä nimen edessä, mutta on typerää olettaa, että armeijassa opittaisiin enemmän päivätyössä hyödyllisiä asioita kuin koulussa tai työelämässä vuoden aikana.

Todennäköisyys Suomen joutumiselle sotaan on äärimmäisen epätodennäköinen. Mikäli uhka sodalle olisi suurempi, voitaisiin katsoa nykymuotoiselle asepalvelusjärjestelmälle olevan pakottava tarve. Nyt sellaista ei ole. Ainut potentiaalinen Suomeen hyökkäävä valtio on Venäjä, joka taasen olisi niin ylivoimainen vihollinen, että Suomen olisi mahdotonta taistella enää nykypäivänä sitä vastaan. Se, että Suomi on joskus onnistunut taistelemaan itänaapuriaan vastaan, ei tarkoita, että tilanne yhä olisi sama. Suomen kuuluessa EU:hun on Venäjänkin hyökkääminen maahamme on erittäin kaukaa haettu skenaario.

Monet ajattelevat asepalveluksen suorittamista isänmaallisena tekona. Itse koen asian toisin. Asepalvelusta vastaan taisteleminen on taistelemista kotimaan puolesta, koska asevelvollisuuden poistuminen tekisi Suomesta paremman valtion. Isänmaallisuutta on haluta parasta mahdollista isänmaalleen. Isänmaallisuutta on halu estää päättäjiä vahingoittamasta rakasta kotimaatamme tekemällä huonoja päätöksiä tai jättämällä tekemättä hyviä. Isänmaallisuutta on olla luottamatta sokeasti siihen, mitä hallitus ja eduskunta tekevät.

Veteraaniemme uhrauksien ja panoksen kunnioittaminen ei vaadi sitä, että leikimme sotaa vielä vuosikymmeniä sen jälkeen, kun sodan uhka on hävinnyt. Itsenäisyytemme puolesta taistelleiden kunnioittamista on ihan yhtä lailla se, että jatkamme ponnisteluja kohti parempaa Suomea. Koen päätökseni totaalikieltäytyä olevan sata kertaa niin isänmaallinen kuin usean muun päätös suorittaa asepalveluksensa ja sen vievän Suomea eteenpäin. Uhraukseni toivon osaltaan vaikuttavan siten, että oma jälkikasvuni ja seuraavat sukupolvet eivät aikanaan joudu suorittamaan asepalvelusta.

En sinänsä ole aseita vastaan, vaan pikemminkin mielipiteeni aseista on keskivertoa paljon liberaalimpi, ja sotilaidenkin käytön rauhanturvassa ymmärrän tyystin. Siispä siviilipalveluksen suorittaminen totaalikieltäytymisen sijaan ei olisi aatteitani palveleva teko. Siviilipalvelus toimii pitkälti vain tekosyynä sille, että asevelvollisuutta ei poisteta, vaikkakin siviilipalveluksen suorittavatkin tekevät arvokasta työtä asevelvollisuuden poistamisen puolesta.

Ongelmallisena koen kuitenkin Suomen valtion ylläpitämän sotamyytin, jossa sotaa ihannoidaan ja pidetään hienona asiana. Paraateissa kulkevat panssarivaunut ja sotilaat aseineen hävittäjien lentäessä ylitse ja armeijasta annetaan erityisen positiivinen kuva. Sota on raakaa ja murheellista, ja on surullista, että sitä yritetään kätkeä juhlavien karnevaalien alle. On ikävää, että tappamista markkinoidaan suomalaisille ja suomalaiset ostavat sen. Osaltaan valtion harrastama markkinointi vaikuttaa myös suomalaisten asenteisiin armeijaa kohtaan.

Vielä jokunen vuosi sitten olin sen kannalla, että suorittaisin ehdottomasti asepalveluksen. Tuolloin olin vielä typerämpi juuri peruskoulusta valmistunut kakara. Ajatukseni muuttuivat ajan myötä, ja aloin miettiä totaalikieltäytymistä. Minut puhuttiin ympäri ja saatiin vakuuttuneeksi siitä, että minun kannattaa olla itsekäs ja käydä armeija, josta voisi olla jotain hyötyä, siinä missä vankilakäynnistä saattaisi olla jopa jotain haittaakin. Mietin, että olisin järjestelmän hiljainen hyväksyjä ja hiljainen vastustaja, ja kävisin armeijan ja ottaisin siitä kaiken irti, kun sinne joka tapauksessa olisi mentävä.

Jokin kuitenkin käänsi mieleni. En halunnut olla itsekäs, halusin taistella oman jälkikasvuni ja tulevien sukupolvien puolesta, halusin taistella paremmin voivan Suomen puolesta, halusin taistella asepalvelusta vastaan. Koin ja koen, että totaalikieltäytyminen on erittäin tehokas työkalu tähän. En koe, että totaalikieltäytyminen on kaikkien nykyistä järjestelmää vastustavien velvollisuus: itsekkyys ei ole pahe. Koen kuitenkin, että, koska minusta on siihen, minun on tehtävä se. Minulla on rohkeutta tehdä tämä.

Vastaus tasa-arvo-ongelmaan ei ole nyt palveluksesta ulos rajattujen ihmistenkin tuominen palvelusvelvollisuuden piiriin, vaan pakollisuuden poistaminen kaikilta. Oikea ratkaisu nykyiseen tilanteeseen olisi asepalveluksen muuttaminen vapaaehtoiseksi tai korvaaminen palkka-armeijalla. Armeijalle on tulevaisuudessakin kysyntää ja sitä tulee käyttää esimerkiksi kansainväliseen rauhanturvaamiseen ja mahdollisesti muuhunkin rauhaan ja rauhan säilyttämiseen pyrkivään toimintaan, mutta tämä onnistuu ilman mittavan reservin kouluttamistakin. Monissa muissa maissa asevelvollisuudesta on jo luovuttu, ja nyt Suomen on aika hypätä samaan junaan.

Aurinkoista loppukesää!

Isänmaan puolesta Turussa 1.7.2010,

Tuomas Ruuhijärvi