Tag Archives: aseet

Kapinoivaa orjaa halutaan ruoskia

Posted on by
Reply

On kulunut neljä ja puoli kuukautta rikollisen käyttäytymiseni aloittamisesta. Myönnettäköön, että jossain välissä kävi jo mielessä, että jospa Porin Prikaatissa juttuni oltaisiin syötetty silppurille, ja pian tulisi uusi määräys kutsuntoihin. Vaan ei hätää, tänään tullessani koulusta kotiin odotti eteisen lattialla minua iloinen yllätys Varsinais-Suomen käräjäoikeudelta. Heillä oli minulle jotain tiedoksi annettavaa, joten lähdin paikalle, kuten postissa määrättiin. Asia koskisi eittämättä totaalikieltäytymistäni.

Niille, joille tarinani tähänastinen osa ei ole tuttu, kerrottakoon, että matkustin heinäkuun 12. päivä 2010 palvelukseenastumismääräykseni mukaisesti Huovinrinteelle Porin Prikaatin palvelusalueelle. Kuten olin päättänyt, kieltäydyin asepalveluksen suorittamisesta. Motiiveistani voi lukea kieltäytymisilmoituksestani ja siitä, miten kesäinen heinäkuun 12. päivä kului (näillä pakkasilla tulee jo kesää ikävä), voi lukea toisesta aiemmasta kirjoituksestani.

Täytyy myöntää, että oloni oli odottavan jännittävä. Tiesin tasan tarkkaan, mitä asia koski, koska en ole ollut tuhma, ja tiesin, että asialle ei tänään tapahtuisi mitään. Silti tieto siitä, että saisin viimein lähes viisi kuukautta odottamaani tietoa, oli aika hurja ajatus. Päällimmäisenä kysymyksenä mielessäni pyöri oikeuskäsittelyn ajankohta. Mietiskelin bussissa nököttäessäni, että johtuukohan pieni vapinani pelkästään kylmästä.

Laittaessani töppöstä toisen eteen ja suunnatessani kohti käräjäoikeutta katsoin rakennuksen pääoven yllä olevaa kylttiä ja hymähdin. ”Oikeustalo”, siinä luki. Kuljin metallinpaljastimen läpi ja marssin rappuset yläkertaan ja odotin minuutin, että Herra Haastemies sai edellisen potilaan hoidetuksi.

Pöydän takana olleella kaverilla oli paperit hieman hukassa. Vaikutti siltä, että hän hoiteli jonkun työkaverinsa hommia, eikä meinannut löytää tiedoksiantotodistustani. Muutaman puhelinsoiton jälkeen paperit kuitenkin löytyivät. Setä raapusti kirjaimia somaan riviin papereihin, ja antoi minulle lappupinoni. Toivotin hyvät päivänjatkot ja painuin kotiin povitaskussani kuusi yhteen niitattua lappusta.

Asian käsittely on Satakunnan käräjäoikeudessa tammikuun puolessavälissä. Syyttäjä hakee minulle 179 päivän mittaista ehdotonta vankeusrangaistusta orjatyöstä (asevelvollisuudesta) kieltäytymisestä. Istuessani bussissa matkalla kohti kotia kasvoilleni levisi hymy. Taas sitä mennään.

Teonkuvaus: Ruuhijärvi on, astuttuaan saamansa palvelukseenastumismääräyksen mukaisesti suorittamaan asevelvollisuuttaan Porin Prikaatin 1. Pioneerikomppaniaan, kieltäytynyt heti palveluspaikkaansa saavuttuaan kokonaan asevelvollisuuslain mukaisesta palveluksesta hakeutumatta myöskään siviilipalveluslain mukaiseen siviilipalvelukseen.


Uusi aselaki ampuu ohi

Posted on by
Reply

Jarmo Niemisen US-blogiinsa vajaa kuukausi sitten kirjoittaman lyhyehkön bloggauksen kommenteissa saatiin puheenvuorolaisen ja kommentoijien kesken yli sadan kommentin keskustelu aikaiseksi. Keskustelua käytiin siitä, miten laittomien aseiden määrää saataisiin rajoitettua. Uusi aselakihan ei juuri puutu laittomiin aseisiin, vaan lähinnä keskittyy luvallisten aseiden haltijoiden kiusaamiseen. Tämä kirjoitus käsittelee tuon keskustelun herättämiä ajatuksia ja aiempien mietteitäni.

Uutta aselakia on perusteltu… Tai no, eihän sitä juuri ole perusteltu mitenkään. Lähinnä on vain Suomessa sattuneiden koulusurmien jälkimainingeissa todettu, että jotain on tehtävä. Parempi tehdä jotain kuin jättää tekemättä, tuntuu olevan mentaliteetti, vaikka totuus saattaakin olla aivan toisenlainen, kuten tulette huomaamaan, jahka pääsemme tarinassa pidemmälle. Reippaasti suurin osa ampuma-aserikoksista tehdään laittomilla aseilla. Silti nyt ajettu aselaki keskittyy lähinnä laillisten aseiden ja niiden omistajien suitsimiseen.

Uusi aselaki tulisi perustuslain vastaisesti vaatimaan aseseuran jäsenyyttä ja kahden vuoden harjoittelua ampumaseuran aseilla, mikä käytännössä aiheuttaisi syrjäseuduilla asuvien aloittelevien aseharrastajien harrastuksen tyssäämisen kuin seinään. Ei joka viikko viitsi sataa kilometriä kulkea pistoolilla ampumaan. Myös taajamissa asuville ampumaharrastusta aloitteleville tulisi esteitä vastaan, koska lain vaatimia kouluttajia ei ole tarpeeksi. Jos hinku aloittaa ampumaharrastus olisi kuitenkin valtava, harrastus aloitettaisiin laista piittaamatta. Ase vain hankitaan laittomia reittejä pitkin. Kiinnijäämisen mahdollisuus on tavattoman pieni, jos aseella ampuu omassa autotallissaan tai metsässään maaseudulla naapureiden ollessa kaukana. Enpä usko, että taajempaankaan asutetulla alueella kovin vaarallista olisi autotallissa hieman taulua ammuskella. Ääni ei välttämättä kuulu ulos saakka tai sen voisi kuvitella tulevan jostain työkalusta eivätkä naapurit tiedä onko aseeseen lupa. Laittomasta aseesta kiinni jääminen on todella epätodennäköistä, jos ei muuten rötöstele.

Kun laillisten ja kontrolloitujen aseiden määrää rajoitetaan, johtaa tämä laittomien aseiden markkinoiden kasvuun, kun tavalliset perheenisät joutuvat ostamaan aseensa hämärähemmoilta. Kysynnän ja tarjonnan laki pelaa myös lain tuolla puolen. Lisääntynyt tarjonta puolestaan johtaa siihen, että kenen tahansa on helpompi ostaa itselleen ampuma-ase. Tämä puolestaan johtaa siihen, että pian Suomen jokaisella narkkarilla on vyötärön ja housun välissä kylmää metallia. Laillisten aseiden saannin vaikeuttaminen siis johtaisi siihen, että aseet päätyisivät juuri niille, joille niitä ei missään nimessä haluta. Ai niin, myös ne potentiaaliset kouluampujat voivat ostaa aseet sieltä kadulta. Hups.

“Jokainen laiton ase on joskus ollut laillinen”, on vasta-argumentti, jonka usein kuulen. Ai on vai? Miten ne Viipurista ja Tallinnasta tuodut aseet, joihin ei koskaan ole ollut Suomessa lupaa? Entä ne laittomissa asepajoissa tehdyt aseet? On totta, että tällä hetkellä suurin osa laittomista aseista on niiden laillisilta omistajilta varastettuja tai ostettuja aseita, mutta tämä ei tarkoita, että poistamalla lailliset aseet poistettaisiin laittomat.

Nyt ajetun aselain käytännössä toteutumisen kannalta eräänä suurimpana ongelmana on se, ettei lakia koeta oikeutetuksi. Vaikka suomalaiset ovatkin – kenties protestanttisen historiansa vuoksi – hyvin tarkkaan sääntöjä noudattavaa kansaa (yleistys), menee meilläkin jossain kohtaa raja poikki. Tämä on nähty esimerkiksi tekijänoikeuslakien noudattamisessa ja toisaalta myös kannabiksen käytön yleistymisenä. Typerää lakia saatetaan noudattaa rangaistuksen pelossa ja sen takia, että lain noudattaminen on kohtuullisella vaivalla mahdollista. Siinä vaiheessa kun laki alkaa kuitenkin menemään idiotismin puoleen ja sen noudattaminen ei tunnu olevan kohtuullisella vaivalla mahdollista eikä laissa kielletty teko tunnu aiheuttavan kenellekään mitään pahaa, alkaa ihmisillä keittää. “Kahden vuoden harjoittelu ampumaradalla ja vitut! Mennään kysymään siltä murtaen suomea puhuvalta kaverilta, jos se voisi seuraavalta Venäjän keikaltaan tuoda tuliaisia.”

Mikä sitten ratkaisuksi? Ensinnäkin uutta aselakia ei tule ottaa käyttöön. Aselain muutos ei tuo tullessaan juuri mitään, mikä estäisi Jokelan, Kauhajoen ja Sellon tapausten kaltaiset tapahtumat tulevaisuudessa, vaan se on lähinnä nykyisen hallituksen yritys väittää äänestäjille: “Kyllä me täällä jotain tehdään! Luulisin?” Lähinnä lääkäreiden kaavailluissa mahdollisuuksissa rikkoa salassapitovelvollisuuttansa aseen omistajien kohdalla ollaan edes jossain määrin oikeilla jäljillä, mutta tämäkin pitäisi määritellä nykyistä erittäin paljon tarkemmin. Mikä on sellainen asia, joka oikeuttaisi lääkärin ilmoittamaan poliisille uhkaavasta käytöksestä?

Toinen kinkkinen kysymys on se, että millaisiin toimenpiteisiin lääkärin ilmoituksen perusteella voitaisiin ryhtyä. Voiko lääkärin ilmoituksen perusteella menettää aselupansa kokonaan? Jos voisi, niin pahimmillaan tämä johtaisi siihen, että tilapäisistä mielenterveyshäiriöistä kärsivät ihmiset pitäisivät suunsa supussa pelätessään rakkaan ampumaharrastuksen loppumista. Hoitoon hakeutumattomina heidän oireensa vain pahenisivat, ja sitten oltaisiin taas torilla amupumassa.

Aselakiehdotuksesta puuttuu myös monia konkreettisia tekoja, joilla voitaisiin oikeasti parantaa aseisiin liittyvä turvallisuutta. Jarmo Niemisen blogiin ilmestyneen kommentinperusteella esimerkiksi Poliisiasiaintietojärjestelmän (PATJA) on totaalisessa ristiriidassa aserekisterin kanssa, mutta PATJA:a on kuitenkin nähtävästi käytetty erittäin aktiivisesti uuden aselain valmistelussa. Kumpikin rekistereistä on myös erittäin puutteellisia, ja missään ei kerrota esimerkiksi kuinka suuri osa löydetyistä laittomista aseista on joskus ollut Suomessa luvallisia tai kuinka moni aseista on aiemmin Suomessa deaktivoituja, mutta uudelleen reaktivoituja. Konkreettinen toimi aseongelmien vähentämiseksi olisi ainakin tarkempien tilastojen kerääminen, jotta jatkossa viranomaistoimintaa ja lakeja osataan ohjata oikeaan osoitteeseen, mitä nyt ei tunnuta tekevän.

Eräs toinen keskustelussa esiin noussut mielestäni loistava pointti on idea luoda järjestelmä käytöstä poistuneiden aseiden keräämiseksi. Tällä tavalla sukkalaatikon pohjalle lojumaan jäänyt pistooli, jota käytettiin viimeksi 20 vuotta sitten, ei olisi mahdollisten murtovarkaiden saaliina. Kun esimerkiksi valtio ostaisi käyttämättä jääneitä aseita markkinahintaan ja myisi niitä jälleen eteenpäin, ja hommasta tehtäisiin helppoa aseen omistajalle, saataisiin kierrosta kerättyä varmasti suuri määrä aseita. Nykyään keskimääräinen luvanhaltija omistaa 3,7 asetta. Tuota määrää voitaisiin huimasti pudottaa, jos vanhan aseen hallussapitoluvan saisi siirrettyä uuteen samantyyppiseen aseeseen, jos samalla luopuisi vanhasta aseesta. Kun luvat joutuu molemmista aseista maksamaan, on houkutus pitää vanha ase nurkissa suurempi ja täten kiertoon jää useampi ase.

Laittomien aseiden määrää voisi myös helposti vähentää, jos keräilykappaleina olevat vanhat toimivat aseet voisi laillistaa helposti. Käsittääkseni tämä on tällä hetkellä äärettömän vaikeaa jollei jopa mahdotonta. Näin aseiden määrästä saataisiin realistisempi kuva, ja toisaalta taas liikkeellä olevien laittomien aseiden määrää saataisiin kutistettua. Jos laiton keräilyase, jota ei kuitenkaan koskaan oltaisi käytetty mihinkään, varastetaan, on kynnys ilmoittaa siitä poliisille erittäin suuri, koska samalla tulisi tunnustaneeksi oman rikoksen. Siispä olisikin tärkeää, että myös nämä aseet saataisiin luvallisiksi.

Entä mitä jos yritettäisiin aivan toisenlaista lähetysmissuuntaa? Ei lähdettäisikään pitämään nykyjärjestelmää kutakuinkin samanlaisena pienin parannuksin (tai ainakaan tekemään mitään niin tyhmää, mitä hallitus nyt touhuaa), vaan lähdettäisiin aivan eri suuntaan. Siis mitä jos höllennettäisiin aselakia? Aseen saisi, kunhan olisi päästään kutakuinkin terve, ei olisi syyllistynyt ampuma-aserikoksiin tai vakavaan väkivaltarikokseen. Aseen hallussapitoluvat muutettaisiin aseenkantoluviksi, jolloin jokaisella lainkuuliaisella kansalaisella saisi laillisesti olla pistooli mukanaan puistossa kävellessään. Myöskin yksityishenkilöille luovutettavien aseiden kirjoa voitaisiin miettiä laajennettavan siten, että esimerkiksi sarjatuliaseen voisi ostaa, jotta saisi ladon seinään ampua sarjoja.

Tässä kohtaa vahvimmin eri mieltä kanssani olevat jo varmasti lopettivat lukemisen, ja ovat jo paraikaa kommenttiosiossa kirjoittamassa tulikivenkatkuista tekstiä siitä, miten allekirjoittanut on idootti eikä tajua tästä maailmasta mitään eikä kunnioita ihmiselämän arvoa. Elättelen kuitenkin toivoa, että muutama eri mieltä olevakin on tässä vaiheessa vielä mukana ja siksi perustelen, miten joku voi kannattaa sitä, että ihmiset saisivat kantaa asetta mukanaan julkisella paikalla.

Englannissa ruvettiin rajoittamaan aseiden saatavuutta erittäin merkittävästi vuonna 1997, tavoitteena tietysti parantaa kansalaisten turvallisuutta. Vaikutukset olivat kaikkea muuta kuin toivotunlaiset. Kahden vuoden sisään totaalikiellon jälkeen käsiaseilla tehty rikollisuus oli lisääntynyt 40%. Neljän ensimmäisen vuoden aikana väkivaltarikollisuus tuplaantui. Teräaseella tehtyjen rikosten määrä nelinkertastui. Pohjois-Irlanti on ainut Yhdistyneiden Kuningaskuntien osa, jossa asetta saa kantaa melko vapaasti. Siellä joutuu ampuma-aserikoksen tai ryöstön uhriksi joutuminen on erittäin paljon epätodennäköisempää kuin muualla Iso-Britanniassa.

USA:ssa Vermontin osavaltiossa aseiden omistukseen tai kantamiseen ei vaadita mitään lupia. Kuitenkin Vermont on niiden osavaltioiden joukossa, joissa on tapahtunut kaikkien vähiten väkivaltarikollisuutta. Floridan osavaltio vapautti aselakejaan vuonna 1987. Aseiden määrä liki neljäkymmentäkertaistui ja aseita sai nyt kantaa mukanaan myös julkisella paikalla, kunhan ne olivat kätkettyinä. Muutoksesta seurasi aseellisten murhien, hyökkäysten, ryöstöjen ja raiskauksien määrän laskeminen. Liberaalimman aselain positiiviset vaikutukset noteerattiin myös muualla ja moni muu USA:n osavaltio seurasi Floridan esimerkkiä.

Maailmalla tuntuu olevan trendi, että mitä liberaalimmat aselait, sen vähemmän väkivaltarikollisuutta. Totalitaristiset aselait riisuvat aseista vain tavalliset rehelliset kansalaiset tehden heistä lähinnä helpompia uhreja.

Mihin tämä sitten voi perustua? Kenties se perustuu siihen, että taparikolliset hyökkäävät vain kun tietävät olevansa voimakkaita. Kukaan ei hyökkää itseään voimakkaamman kimppuun. Aseet taas ovat siitä kivoja, että vaikka ne nostavat yksilön “voimakkuutta” huomattavasti, ne ovat niin helposti kätkettävissä, ettei ulkopuolelta voi tietää kuinka voimakas mahdollinen hyökkäyksen kohde todellisuudessa onkaan. Kun mahdollinen ryöstön, pahoinpitelyn tai raiskauksen uhri vetääkin takin alta esiin pistoolin, ottaa rosvo jalat alle. Edes idea lähteä yrittämään ei houkuta niin paljoa, kun tietää, että vastassa saattaa olla kova pala rautaa.

Texasissa USA:n armeijan tukikohdassa, Fort Hoodissa, tehty joukkosurma perustui juuri siihen, että päästään vinksahtanut kaveri toi aseita alueelle, jossa muilla ei ollut aseita, vaikka kuinka oltiinkin armeijan tukikohdassa. Hän oli siis ainut, jolla oli ase mukanaan. Hän sai hengiltä 13 ihmistä ja vahingoitti 30:tä. Jos muillakin henkilöillä olisi ollut aseet tuossa tilanteessa, uskoisin, että maailma olisi päässyt pienemmillä uhriluvuilla.

Miten sitten koulusurmat? Sama kaava kuin Fort Hoodissa. USA:n kouluissa on jopa metallinpaljastimet, jotta kukaan ei toisi aseita kouluun. Silti joku aina siinä onnistuu, ja saa muita oppilaita nurin. Jos jokaisella opettajalla olisi aseet mukanaan, ja kenties myös muutamalla oppilaalla, olisi varmaa, ettei kouluammuskelija pääsisi kovin pitkälle. Kuinka surkea kouluampuja semmoinen olisi, joka saisi yhden koulukaverinsa hengiltä ennen kuin jumppamaikka pistää tyypin kylmäksi?

Tietenkin aselain viemisessä vapaampaan suuntaan olisi otettava eri asioita huomioon. Aseen vetäminen esille julkisella paikalla olisi itsessään jo rikos, jolloin aseen käyttäminen jäisi vain tilanteisiin, joissa se voitaisiin perustella hätävarjelulla. Aseella uhkaileminen olisi vielä suurempi rikos. Ampumisen rangaistavuutta voitaisiin jopa nostaa. Aseenkantolupaan voitaisiin laittaa alkoholin suhteen samanlainen rajoite kuin ajokortissa: ei asetta mukaan humalassa. Aiemmin vakavaan ampuma-aserikokseen syyllistyneelle ei enää aseenkantolupaa myönnettäisi.

Miltä kuulostaisi maailma, jossa olisi vähemmän väkivaltaa ja jokainen voisi tuntea olonsa turvalliseksi nappaalamma iltalenkille pistoolin mukaan? Mielestäni paljon paremmalta kuin maailma, johon meitä ollaan uuden aselain kanssa viemässä. Toivottavasti se kaatuu, ja jos ei kaadu, niin toivottavasti suomalaiset osaavat äänestää ensi eduskuntavaaleissa siten, että se tullaan kaatamaan vaalien jälkeen.

Kirjoittaja on kerran ampunut aseella, ei omista asetta eikä ole lähiaikoina kiinnostunut aseen hankkimisesta. Se ei ole kuitenkaan estänyt kirjoittajaa suhtautumasta asiaan objektiivisesti. Hauska fakta: kirjoittaja on totaalikieltäytyjä.

‎”Kieltäydyn jatkamasta palvelusta”

Posted on by
16

Lain mukaan asevelvollisuudesta kieltäytymiseen voi syyllistyä vain varusmies, eli henkilö, joka on ainakin muodollisesti aloittanut varusmiespalveluksen. Siviilipalveluksesta puolestaan voi kieltäytyä jo ennen palveluksen aloittamista. Oikeuskäytäntö Suomessa on se, että totaalikieltäytymiseen ja poissaolorikokseen (karkaamiseen tai luvattomaan poissaoloon) voi syyllistyä samaan aikaan, eikä poissaolorikos ole osa kieltäytymistä. Poissaolorikoksista jää rikosrekisteri – toisin kuin totaalikieltäytymisestä – ja niistä voi saada sakkoa tai vankeutta, joten halusin välttyä moisen rikoksen suorittamiselta. Siispä matkustin tänään aamulla Huovinrinteelle.

Kuvailen teille summittaisesti päiväni tapahtumat. Kirjoittelen ihan vain muiden mielenkiinnon vuoksi blogiini nyt ja jatkossa totaalikieltäytymisprosessista. Kyseessä ei ole missään nimessä mitään sellaista, että koittaisin pienentää totaalikieltäytymiseen liittyviä pelkoja ja täten millään asteella kannustaa ketään muuta kieltäytymään, koska sehän olisi laitonta. Itse en muuten uskoisi olevani tässä nyt ilman maanmainiota Aseistakieltäytyjäliiton Mielipidevangin opasta, joten kiitokset heille. Hyppy tuntemattomaan olisi saattanut olla liian paha ilman tarvittavaa tietoa siitä, mitä tapahtuu.

Hakeuduin bussissa sen näköisen kaverin viereen, että olin jo ennen istumistani tietoinen tulevan matkan keskustelunaiheista. Bussimatka kului siis vierustoverini kanssa keskustellen armeijasta ja kieltäytymisestäni. Aloitin myös viimein Jokapiraatinoikeuden lukemisen bussissa, vaikka ostin kirjan jo sen julkaisupäivänä. Säkylän bussiasemalle saavuttuamme keskustelujoukko kasvoi ja huomasin Oskuksi itsensä esitelleellä kaverilla ja minulla olevan paljon yhteisiä tuttuja. Keskustelimme niitä, näitä, suurelta osin jälleen armeijasta. Luin myös kirjaani eteenpäin. Odotimme kyytiä, kyytiä ei tullut. Odotimme yhä. Bussissa vieressäni istunut sälli soitti varuskuntaan ja kyseli, missä mennään. Kuljetus oli unohtunut. Puolen tunnin päästä kuljetusjoukot tulivat hakemaan meitä noin kuuden kilometrin päähän.

Saavuttuamme alueelle asetuimme jonoihin ja odotimme. Jono kerrallaan meidät käskettiin sisään, jossa meidän laukkumme tarkistettiin huumausaineiden, päihteiden, teräaseiden ja muiden vastaavien varalta. Huumekoiria ei meihin käytetty. Siirryimme jonkinsortin sotilaskuraattorin höpötystä kuuntelemaan, ja tästä jälleen eteenpäin. Saimme kuulla mihin meidät oltiin sijoitettu. Minut oltiin määrätty ensimmäiseen pioneerikomppaniaan.

Kävelin jonkin matkaa, jotta pääsin perille. “Herra alikersantti, alokas Ruuhijärvi astuu palvelukseen”, sanoin luovuttaessani palvelukseenastumismääräykseni ja ajokorttini. “Oletko mielestäsi kykeneväinen suorittamaan palveluksen?” “Olen.” “Selvä, mene tuonne pöydän…” “Niin, nyt mä oon sitten varusmies. Vai?” “No joo, kun sä olet palvelukseen astunut…?” “Kieltäydyn jatkamasta palvelusta.” “Eli sä siis et ole kykeneväinen suorittamaan palvelusta?” “Olen kykeneväinen suorittamaan palveuksen, mutta kieltäydyn siitä.” Satunnaisen sähläyksen jälkeen herra alikersantti jatkoi: “Äläpäs menekään sinne pöydän ääreen, vaan jää tähän… Ota siitä jakkara ja istu siihen, tässä voi mennä jonkin aikaa.”

Yllättävää oli mielestäni lähes kaikkien asiallinen suhtautuminen päätökseeni. Lähes mistään suunnasta ei tullut nuivaa katsetta, vaan homma hoitui pääosin erittäin asiallisesti ja hyvissä mielin. Ainoana poikkeuksena voisin mainita kotiuttamismääräyksen minulle kirjoittaneen yliluutnantti Teemu Jokisen, joka katsoi minua kuin halpaa makkaraa eikä vastannut hyvänloppukesäntoivotukseeni, kun lähdin kotia kohti. Muutoin homma sujui todella mallikkaasti. Eräs yliluutnantti vitsaili byrokratiasta ja liiallisista paperihommista. Olin positiivisesti yllättynyt. Ruokaakin tarjottiin, ja minut siirrettiin odotellessa muonituskeskukseen syömään. Ironia oli jälleen läsnä, ja radiossa soi ruokaillessani Status Quon In the Army Now.

Pienenä pelkona perseessä oli piilenyt kieltäytymispäätökseni jälkeen se, että varuskuntaan saavuttuani ja kieltäydyttyäni minua kohdeltaisiin jonain naistensilppojan ja ja pedofiilitapporaiskaajan rinnasteisena. Huoli osoittautui kuitenkin turhaksi.

Eräs yliluutnantti, jonka nimeä en ikäväkseni nyt muista, suoritti esitutkinnan epäillystä rikoksestani muutama tunti sen jälkeen, kun olin ilmoittanut kompanian päälikölle, kapteeni Matti Jorvalle, kieltäytymisestäni. Nimet alle, ja pian olikin kotiuttamisen aika. En voinut olla naurahtamatta, kun minulle kerrottiin, että minulle maksettaisiin päivärahaa tästä päivästä, vaikka en käytännössä ollut tehnyt koko pävinä muuta kuin matkustanut paikalle, kieltäytynyt ja tappanut aikaa lukemalla Jokapiraatinoikeutta (pääsin sivulle 132 asti tänään). Kotiuttamispäätöksen jälkeen koitti kuuden kilometrin kävelymatka varuskunnalta Säkylän keskustaan 30-asteisessa helteessä ja linja-automatka Turkuun.

Homma nytkähti tänään paremman matkaa eteenpäin. Siviilivirannoimaiset jatkavat rikokseni tutkintaa, ja odotan yhteydenottoa poliisilta ja käräjäoikeuden käsittelyä. Aion tyytyä käräjäoikeuden minulle langettamaan tuomioon, koska sitä on käytännössä mahdoton saada muutettua, vakiintuneen oikeuskäytännön ollessa mitä on, oli se sitten miten lainvastainen tahansa. Tämä päivä sujui kuitenkin mielestäni yllättävänkin kivuttomasti.

Kieltäytymisilmoitus

Posted on by
15

Postitin alla olevan tekstin ylläolevalla otsikolla tänään 1.7.2010 Porin prikaatille.

Minä, Tuomas Ruuhijärvi, kieltäydyn tällä ilmoituksella suorittamasta minulle laissa määrättyä asepalvelusta missään muodossa. Motiivit päätökseeni löytyvät nykyisen asevelvollisuusjärjestelmän epäkohdista. Järjestelmä on äärimmäisen epätasa-arvoinen sen koskiessa vain miehiä ja sen jättäessä Jehovan todistajat sekä ahvenanmaalaiset palvelusvelvollisuuden ulkopuolelle. Asevelvollisuus riistää suomalaisten miehien vapauden puolesta vuodesta vuodeksi ilman raskauttavia perusteita.

Yleinen mielipide on, että nykyinen asepalvelusjärjestelmä on oikeudenmukainen. Todellisuudessa se ei sitä ole. Syy neutraaliin suhtautumiseen järjestelmää kohtaan johtunee siitä, että siihen on totuttu. Palveluvelvollisuus koskee 18-30-vuotiaita miehiä. Mikäli jako tehtäisiin jollain muulla perusteella, arvosteltaisiin järjestelmää erittäin rankalla kädellä. Harva sulattaisi sitä, jos kaikki 18-30-vuotiaat tummahiuksiset teljettäisiin vuodeksi vankilaan eli tuomittaisiin menettämään vapautensa kuten asepalveluksessa. Ahvenanmaalaisten ja Jehovan todistajien jättäminen velvollisuuden ulkopuolelle pahentaa asiaa entisestään. Nykyiseen toimintamalliin tottuminen aiheuttanee kuitenkin arvostelun vähäisyyden, koska armeija perinteisesti on ollut se miesten juttu.

Naisten mahdollisuutta suorittaa asepalvelus perusteltiin sen käyttöönoton aikaan tasa-arvolla, vaikka lakimuutos oli kaikkea muuta kuin tasa-arvoa lisäävä. Sen lisäksi, että naisten ei tarvitse suorittaa asepalvelusta, voivat he nykyään halutessaan tämän kuitenkin tehdä. Naisilla ovat kaikki ovet avoimina, kun taas miesten puolesta on jo valmiiksi päätetty, että jokin palvelus suoritetaan. Perustuslakikin sanoo, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, mutta tätä ei noudateta maanpuolustusvelvollisuuden osalta tavallisessa laissa. On erikoista, että yhteiskunnassa, jossa tasa-arvo on niin kovassa huudossa, ei näin suureen epäkohtaan olla vielä puututtu.

Asepalvelus aiheuttaa käytännön ongelmia miesten elämään. Asepalvelus siirtää opiskeluiden aloittamista ainakin vuodella ja useassa tapauksessa jopa kahdella. Tämä vaikuttaa siihen, minkä ikäisinä suomalaiset miehet pääsevät työelämään. Vasta valmistumisensa jälkeen asepalveluksen suorittavilla palvelus siirtää konkreettisesti töihin astumista eteenpäin. Armeijasta voi olla jotain hyötyä, muutenkin kuin kivasta tittelistä nimen edessä, mutta on typerää olettaa, että armeijassa opittaisiin enemmän päivätyössä hyödyllisiä asioita kuin koulussa tai työelämässä vuoden aikana.

Todennäköisyys Suomen joutumiselle sotaan on äärimmäisen epätodennäköinen. Mikäli uhka sodalle olisi suurempi, voitaisiin katsoa nykymuotoiselle asepalvelusjärjestelmälle olevan pakottava tarve. Nyt sellaista ei ole. Ainut potentiaalinen Suomeen hyökkäävä valtio on Venäjä, joka taasen olisi niin ylivoimainen vihollinen, että Suomen olisi mahdotonta taistella enää nykypäivänä sitä vastaan. Se, että Suomi on joskus onnistunut taistelemaan itänaapuriaan vastaan, ei tarkoita, että tilanne yhä olisi sama. Suomen kuuluessa EU:hun on Venäjänkin hyökkääminen maahamme on erittäin kaukaa haettu skenaario.

Monet ajattelevat asepalveluksen suorittamista isänmaallisena tekona. Itse koen asian toisin. Asepalvelusta vastaan taisteleminen on taistelemista kotimaan puolesta, koska asevelvollisuuden poistuminen tekisi Suomesta paremman valtion. Isänmaallisuutta on haluta parasta mahdollista isänmaalleen. Isänmaallisuutta on halu estää päättäjiä vahingoittamasta rakasta kotimaatamme tekemällä huonoja päätöksiä tai jättämällä tekemättä hyviä. Isänmaallisuutta on olla luottamatta sokeasti siihen, mitä hallitus ja eduskunta tekevät.

Veteraaniemme uhrauksien ja panoksen kunnioittaminen ei vaadi sitä, että leikimme sotaa vielä vuosikymmeniä sen jälkeen, kun sodan uhka on hävinnyt. Itsenäisyytemme puolesta taistelleiden kunnioittamista on ihan yhtä lailla se, että jatkamme ponnisteluja kohti parempaa Suomea. Koen päätökseni totaalikieltäytyä olevan sata kertaa niin isänmaallinen kuin usean muun päätös suorittaa asepalveluksensa ja sen vievän Suomea eteenpäin. Uhraukseni toivon osaltaan vaikuttavan siten, että oma jälkikasvuni ja seuraavat sukupolvet eivät aikanaan joudu suorittamaan asepalvelusta.

En sinänsä ole aseita vastaan, vaan pikemminkin mielipiteeni aseista on keskivertoa paljon liberaalimpi, ja sotilaidenkin käytön rauhanturvassa ymmärrän tyystin. Siispä siviilipalveluksen suorittaminen totaalikieltäytymisen sijaan ei olisi aatteitani palveleva teko. Siviilipalvelus toimii pitkälti vain tekosyynä sille, että asevelvollisuutta ei poisteta, vaikkakin siviilipalveluksen suorittavatkin tekevät arvokasta työtä asevelvollisuuden poistamisen puolesta.

Ongelmallisena koen kuitenkin Suomen valtion ylläpitämän sotamyytin, jossa sotaa ihannoidaan ja pidetään hienona asiana. Paraateissa kulkevat panssarivaunut ja sotilaat aseineen hävittäjien lentäessä ylitse ja armeijasta annetaan erityisen positiivinen kuva. Sota on raakaa ja murheellista, ja on surullista, että sitä yritetään kätkeä juhlavien karnevaalien alle. On ikävää, että tappamista markkinoidaan suomalaisille ja suomalaiset ostavat sen. Osaltaan valtion harrastama markkinointi vaikuttaa myös suomalaisten asenteisiin armeijaa kohtaan.

Vielä jokunen vuosi sitten olin sen kannalla, että suorittaisin ehdottomasti asepalveluksen. Tuolloin olin vielä typerämpi juuri peruskoulusta valmistunut kakara. Ajatukseni muuttuivat ajan myötä, ja aloin miettiä totaalikieltäytymistä. Minut puhuttiin ympäri ja saatiin vakuuttuneeksi siitä, että minun kannattaa olla itsekäs ja käydä armeija, josta voisi olla jotain hyötyä, siinä missä vankilakäynnistä saattaisi olla jopa jotain haittaakin. Mietin, että olisin järjestelmän hiljainen hyväksyjä ja hiljainen vastustaja, ja kävisin armeijan ja ottaisin siitä kaiken irti, kun sinne joka tapauksessa olisi mentävä.

Jokin kuitenkin käänsi mieleni. En halunnut olla itsekäs, halusin taistella oman jälkikasvuni ja tulevien sukupolvien puolesta, halusin taistella paremmin voivan Suomen puolesta, halusin taistella asepalvelusta vastaan. Koin ja koen, että totaalikieltäytyminen on erittäin tehokas työkalu tähän. En koe, että totaalikieltäytyminen on kaikkien nykyistä järjestelmää vastustavien velvollisuus: itsekkyys ei ole pahe. Koen kuitenkin, että, koska minusta on siihen, minun on tehtävä se. Minulla on rohkeutta tehdä tämä.

Vastaus tasa-arvo-ongelmaan ei ole nyt palveluksesta ulos rajattujen ihmistenkin tuominen palvelusvelvollisuuden piiriin, vaan pakollisuuden poistaminen kaikilta. Oikea ratkaisu nykyiseen tilanteeseen olisi asepalveluksen muuttaminen vapaaehtoiseksi tai korvaaminen palkka-armeijalla. Armeijalle on tulevaisuudessakin kysyntää ja sitä tulee käyttää esimerkiksi kansainväliseen rauhanturvaamiseen ja mahdollisesti muuhunkin rauhaan ja rauhan säilyttämiseen pyrkivään toimintaan, mutta tämä onnistuu ilman mittavan reservin kouluttamistakin. Monissa muissa maissa asevelvollisuudesta on jo luovuttu, ja nyt Suomen on aika hypätä samaan junaan.

Aurinkoista loppukesää!

Isänmaan puolesta Turussa 1.7.2010,

Tuomas Ruuhijärvi