Piraattipiireissä usein argumentoidaan nykyistä tekijönoikeusjärjestelmää vastaan perustelemalla, että tekijänoikeuksien tehokas valvonta vaatii merkittäviä yksityisyydenloukkauksia. Samalla tavalla erilaisia valvontakoneistoja vastaan argumentoidaan niiden yksityisyyttä kaventavan luonteen vuoksi. Sähköpostilla lähetetty videotiedosto voi aivan yhtä hyvin pitää sisällään uuden Brad Pittin tähdittämän elokuvan kuin sähköpostin lähettäjän ja vastaanottajan filmaaman omaan käyttöön tarkoitetun kotipornofilmin. Sisältöä ei tekijänoikeuksia valvova taho – oli se sitten viranomainen tai etujärjestön työntekijä – voi tietää ilman, että avaa videon. Toisaalta taas lähetetty mp3-tiedosto ei välttämättä olekaan Justin Bieberin uusin hitti, vaan kyseessä voi olla nauhoitettu liikepuhelu, jonka sisältöä ei haluta julkisuuteen. Lähetetty tekstidokumentti voi niin ikään sisältää paitsi Dan Brownin uusimman romaanin myös arkaluontoisia lähettäjän ja vastaanottajan väliseen elämään liittyviä asioita. Lentokentän nakuskannerista läpi kävellessä henkilökunta saattaa havaita, että herralla onkin melko pieni sukuelin.
Mutta mihin yksityisyyttä siltikään tarvitaan? Eikö tekijänoikeuksien valvominen ole kuitenkin ole tärkeää? Nettihän on vastaavaa kotipornoa pullollaan, joten ei viatonta poliisisetää kiinnosta jotkut tietyt kotivideot. Mitä sitten, jos poliisi tai etujärjestön työntekijä saa käsiinsä jonkun kotipornoleffan? Mitä sitten, jos poliisi tai etujärjestön työntekijä voisi käytännössä mielivaltaisesti valita ketä seuraa? Mitä sitten, jos poliittisille uralle tähtäävä poliisivirkailija tai etujärjestön työntekijä urkkii kilpailevan puolueen puheenjohtajiston sähköpostiliikennettä, ja saa käsiinsä videota puheenjohtajasta harrastamassa S&M-seksiä toisen miehen kanssa? Toisaalta samanlaiset ongelmat ovat omiaan syntymään lentokentän nakuskannerillakin: pääministerin vaimolla on maha pystyssä, mutta henkilökunta huomaa pääministeriltä puuttuvan kivekset. Elämme yhteiskunnassa, jossa joidenkin asioiden julkitulemisella voi olla katastrofaalisia vaikutuksia.
Seksuaalisia tabuja on vaikka kuinka, vaikka puhummekin nyt jo avoimesti homoista ja heidän oikeuksistaan. Silti esimerkiksi polyamoria on vielä suuri tabu, eikä monen ihmisen kanssa elämäänsä jakavien oikeuksia tunnusteta. Homoseksuaaleilla on edes rekisteröity parisuhde, joka on sekin syrjintää tismalleen samaan tapaan, kuin neekereiden kuskaaminen bussin takapenkillä oli syrjintää. Polyamoreilla ei ole edes sitä – kävelkööt saatanat! Edes SETA ei tunnusta polyamoriaa, tai ainakaan aja moniavioliittoa eli polygamia, luultavasti siksi, että se koittaa luoda homoudesta jossain määrin mediaseksikästä touhua, ja koittaa vakuuttaa, että homosuhteella ja heterosuhteella ei juurikaan ole eroa. Tähän kuvioon eivät polyamoria ja polygamia oikein sovi, joten se siitä seksuaalisesta tasa-arvosta.
Jotkut polyamorit tuovat elämäntapansa julki, mutta toisille se on suuri salaisuus. Jos tieto suuryrityksen johtajan polyamoriasta, huorissa käymisestä tai muusta vallitsevia normeja rikkovasta toiminnasta vuotaisi epärehelliselle poliisille tai muutoin vain kusipäiselle etujärjestön työntekijälle, maksaisi kilpaileva yritys tiedosta sievoisia summia. Sen verran konservatiivisia ihmiset ikävä kyllä ovat, että, kun tiedon vuotaisi iltapäivälehdistölle, laskisi johtajan edustaman firman kurssi kuin lehmän häntä ja johtaja olisi entinen johtaja ennen kuin hän ehtisi sanoa: “Yksilönvapautta rajoittavat normit ovat perseestä!” Uuden työpaikan löytämisestä tulisi todella vaikeaa.
Nämä seksuaaliset tabut ovat vain yksi ongelma, josta on päästävä eroon ja jonka takia yksityisyyttä tarvitaan. Ihmiset ovat liian ahdasmielisiä, ja tämä ahdasmielisyys on poistettava. Tässä piilee kuitenkin toinen yksityisyyden hienous! Kun ihmiset saavat rauhassa omissa oloissaan puuhastella, vaikkeivät heidän toimensa olisikaan yleisten normien mukaiset, leviävät uudet ajatukset ja ne alkavat saavuttamaan vankempaa kannatuspohjaa koko väestössä. Tällä hetkellä monet varmasti ajattelevat, että polyamoria on aivan sairasta touhua, kuten muutkin normien vastaiset asiat, ja sen sopisikin pysyä pienten piirien touhuna, ja mieluummin voitaisiin karsia tuo epäluonnollisuus pois heidänkin piiristä. Toisaalta, aivan samoin ajateltiin vielä pitkälle viime vuosisadalla – ja vielä nykyäänkin joissain piireissä – homoseksuaalisuudesta.
Kuvitelkaa, että 1900-luvun alusta saakka olisi ollut piraattien, terroristien ja pedofiilien, noiden kolmen ihmisoikeuksien kaventamiseen parhaan keppihevosten, verukkeella potentiaalisesti kaikkiin ihmisiin kohdistuva mittava valvontakoneisto. Homouttansa ilmentävät ihmiset oltaisiin laitettu vankilaan ja pakkohoitoon ja he olisivat “parantuneet” homoudesta ja käyttäytyneet kuten heterot. Homoudestahan voi tunnetusti parantua heteroksi tasan yhtä paljon kuin heterosta voi parantua homoksi. Homofoobikoille kun ei homoudella argumentointi yleensä kelpaa, niin mainittakoon toiseksi esimerkiksi avioliiton ulkopuolinen seksi. Siitähän nyt tykkäävät kaikki, mitä nyt ei lasketa pieniä uskonnollisia marginaaliryhmiä lukuun. Yhä tänään eläisimme yhteiskunnassa, jossa haurautta ei voisi harrastaa kuin avioliitossa elävä pari makuukammarissa. Seksistä keskusteleminen olisi varmasti yhä tabu vapaan seksin jäätyä uupumaan, ja seksi olisi sitä, että mies puskee naistansa paremman puoliskonsa tarpeita sen tarkemmin miettimättä.
Moni sanoo, että he eivät vastusta valvontakoneistoa ja että heidän tietojaan saa katsella, koska ei heillä ole mitään salattavaa. Se on sama asia kuin sanoa, että ei ole mitään väliä, mitä ihmisille tapahtuu, kunhan se ei tapahdu itselleen. (Tätä muuten tapahtui 30- ja 40-luvulla Saksassa.) Olisi ihan sama, vaikka jonkun ihmisen elämä tuhottaisiin esimerkiksi harmittoman mieltymyksen vuoksi, kunhan se ei osu omalle kohdalle. Jos ei oikeasti olisi mitään salattavaa, olisi oletettavaa, että julkaisisi netissä kaikki omat lähetetyt ja vastaanotetut sähköpostit sekä tekstiviestit, nauhoittisi puhelunsa ja laittaisi ne nettiin, paljastaisi työpaikkansa yrityssalaisuudet ja niin edelleen. Eipä ole hirveän montaa tullut vielä vastaan, joka olisi tähän valmis.
Seksuaalisuus on vain yksi esimerkki siitä, miksi yksityisyyttä tarvitaan. Keskiajalla tiedemiehet pystyivät vain yksityisyyden turvin harjoittamaan tiedettä, jotta heitä ei rohtojen tekemisen takia poltettu noitina roviolla. En tiedä missä olemme sadan vuoden päästä ja mitä kaikkea kehitystä yksityisyys voi tänä aikana turvata. Pelissä saattaa olla isojakin juttuja. Vaikka olen melko vapaamielinen ihminen, uskon nyky-Suomen normien ohjaavan ajatuksiani sen verran, että, jos yht’äkkiä päätyisin vuoteen 2110, katsoisin luultavasti erittäin kummaksuen tuon ajan menoa ja meininkiä. Toisaalta toivon, että tuolloin maapallo ei ainakaan ole näin täynnä ahdasmielistä porukkaa, joten ei tarvitsisi heitä ihmetellä.
Valtion pysyessä tarpeeksi etäällä ihmisten yksityisasioista ja antaessa puhua epämiellyttävistäkin asioista, voidaan yhteiskunnan kehitys turvata. Kun syntyy kysyntää uudelle laille, esimerkiksi homoavioliiton tai moniavioisuuden sallimiselle, on todennäköisempää, että saadaan tällainen lakimuutos. Toistaiseksi ei ole tarvetta säätää lakia, joka sallii ihmisten menevän naimisiin avaruusolentojen kanssa, mutta ei sitä koskaan tiedä mitä seuraavat tuhat vuotta tuovat tullessaan. Lakien ei tule heijastaa yhteiskunnan normeja tai tunteita, koska ne ovat usein väärässä. Valtion on turvattava jokaisen yksilön oikeus toimia kuten haluaa, kunhan ei tietenkään toiminnallaan vahingoita muita ihmisiä. Yksityisyyden avulla voimme kulkea kohti paremmin voivaa yhteiskuntaa, jossa ei ole turhia tabuja. Yksityisyys on eräs välttämättömimmistä edellytyksistä yhteiskunnalliselle kehitykselle!