Kiireen tuolta puolen

Hei taas. Minut määrättiin astumaan kaksi kuukautta sitten, 7.11., Saramäen vankilaan, koska olin ollut niin julkea, että kieltäydyin minulle laissa määrätystä pakkotyöstä. Viime kerralla kerroin miten minut siirrettiin toiveeni mukaisesti avovankilaan Käyrään ja miten lusiminen lähti liikkeelle. Nyt on aika päivittää kuulumisia.

Marraskuun viimeisenä aloitin avovankilatyöt. Se on noin kolme viikkoa myöhemmin kuin työnjohto alunperin tarkoitti. Yksittäinen vankilatyöntekijä oli kuitenkin unohtanut kertoa asiasta minulle, joten syntyi pieni informaatiokatkos. Työt alkoivat pari viikkoa myöhässä, mutta eihän vankilassa millään ole kiire, joten väliäkös tuon.

Työtehtäviini kuuluu vankien ja henkilökunnan saunatilojen peseminen ja ensinmainitun lämmittäminen. Lisäksi vastaan perhetapaamistilan, askarteluhuoneen ja pelisalin siisteydestä. Koska vangitkin ovat tittelinkipeitä, ei työnimikkeeni ole putsari vaan saunamajuri. Intissä kieltäydyin heti, kun siihen tuli tilaisuus, joten en kerennyt siellä kuin alokkaaksi. Vankilaan tullessani minusta tehtiin majuri.

Palkkaa maksetaan 4,50 euroa tunnilta ja siitä otetaan verot ja 1,60 euroa ylläpitokustannuksia tuntia kohden. Ei kuulosta hääviltä, mutta vankilaolosuhteissa tuo on ihan hyvin. Ei siellä vankilassa menojakaan ole kummemmin. Lisäksi jos työt eivät maita, niin Saramäessä on aina tilaa. Sinne saa nopeasti kyydin, jos haluaa. Saunamajurin hommat ovat myöskin eräitä talon parhaista töistä, kun niitä saa tehdä ilman jatkuvan valvonnan alaisena olemista ja omalla harkinnalla.

Jotkut pääsevät käymään avovankilan ulkopuolellakin töissä tai koulussa. Koulussa käyvät saavat tavalliseen tapaan opintotukea ja töissä talon ulkopuolella käyvät joko vankilan osoittamissa töissä tai siviilitöissä. Palkkaa maksetaan talon ulkopuolella tehtävistä töistä tietenkin enemmän.

Tänään lauantaina 7.1. alkoi lomakauteni. Se tarkoittaa sitä, että saan kahden kuukauden aikana käyttää yhteensä kolme vuorokautta poistumislupia. Hain lomaa tietysti heti, kun siihen tarjoutui mahdollisuus, ja olenkin tämän päivän viettänyt siviilissä perheeni ja ystävieni seurassa. Lomani on kuitenkin vain puolen vuorokauden mittainen, joten kahdeksalta tulee olla takaisin vankilassa.

Tavallisestihan lomakausi ei aukea näin nopeasti, mutta minun tuomioni on muutenkin vähän erikoistapaus. Nuorena rikoksentekijänä olisin normaalisti jo vapautunut, koska 18-vuotiaana tehdystä rikoksesta istutaan yleensä vain kolmannes.

Perhe on käynyt tapaamassa minua vankilassa muutamia kertoja, samaten pari kaveria on käynyt kerran. Vierailijoita voi käydä vankilassa viikonloppuisin ja pyhäpäivinä maksimissaan neljä kerrallaan, jos vierailusta on ilmoitettu henkilökunnalle etukäteen. Lyhyet, muutaman tunnin mittaisetkin tapaamiset ovat olleet erittäin piristäviä. Puhelin ja kirjeet eivät korvaa tuttujen ihmisten näkemistä kasvotusten.

Nyt, kun lomakausi on alkanut ja tuomiosta on jo yli kolmannes takana, homma on jo melkein voiton puolella. Poistumisluvat antavat aina jotain odotettavaa, kun vähän väliä pääsee pistäytymään vankilan ulkopuolella tapaamassa perhettä ja ystäviä. Ensimmäinen lomapäivä tuntuu tässä vaiheessa todella mahtavalta, ja saa vain odottamaan seuraavaa ja lopulta sitä vapautumista. Tulen luultavasti käyttämään suurimman osan lomistani puolen vuorokauden mittaisina, koska onhan se ihan yhdentekevää nukkuuko kotona vaiko vankilassa.

Arki vankilassa on lähtenyt rullaamaan oikein mukavasti. Työ ei ole liian raskasta. Toisaalta noilla palkoilla ei kukaan voi olettaakaan, että töitä paiskittaisiin niska limassa. Liikuntamahdollisuuksia olen käyttänyt toistaiseksi melko vähän, toisaalta luettua on tullut senkin edestä – ei nyt mitenkään aivan valtavasti, mutta huomattavasti enemmän kuin kuin siviilissä. Myös shakkilauta ja -nappulat ovat käyneet viime viikkoina tutuiksi, kun olen pelannut joitakin pelejä muiden vankien kanssa.

Joulu vankilassa ei ollut lainkaan niin ankea kuin etukäteen uumoilin. Meidän tupaan saatiin jopa joulukuusi ja ruokaan oltiin panostettu kirkkaasti odotuksiani enemmän. Perunoiden, kahden kinkkusiivun ja porkkanalaatikkokökkäreen sijaan tarjolla oli täysivertainen joulupöytä, vaikkei se tietenkään kyennyt kilpailemaan aiempien vuosieni antimien kanssa.

Saramäessä jouluateria ei kuulemma ole aivan yhtä laadukas, vaan vastaa enemmän kuvittelemaani kolmen kinkkuviipaleen linjaa. Saramäki on muutenkin todellinen laitoksen perikuva ja vastaa sitä, mitä ihmiset vankilasta kuvittelevat. Avovankila taitaa olla lähinnä kesäleiri kivitaloihin verrattuna. Saan vain huokaista helpotuksesta, ettei Saramäessä tarvinnut viettää kuin muutama päivä, vaikka eipä kuusi kuukautta siinäkään talossa maailmanloppu olisi ollut.

Avovankila vaikuttaa kokemani perusteella melko fiksulta laitokselta. Se ei erkaannuta lyhyitä tuomiota istuvia liiaksi yhteiskunnasta ja toisaalta toimii hyvänä välilaskuna pidempien tuomioiden lopussa ennen tavalliseen elämään palaamista. Silti se ei ole aivan liian lepsu, joten touhusta ei puutu pelotevaikutusta kokonaan. Vaikken omaa tuomiotani hyväksykään, on positiivista, ettei sitä tarvitse lusia huonoissa olosuhteissa.

Vappusimat joudun vielä juomaan vankilassa, mutta vapaus koittaa parahiksi kesäksi. Vankilan portit aukeavat – kuvainnollisesti, Käyrän vankilassa ei ole muureja tai porttia – minulle viides toukokuuta. Istuttavaa siis riittää yhä, mutta kyllä vapaus vielä koittaa!

Suomessa vankilaan joutuu pyrkimään

Suomessa ei saada edes vankeusrangaistukseen tuomittua rikollista istumaan ilman, että homma hukkuu byrokratian rattaisiin. Minut tuomittiin 14.1.2011 179 vuorokauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen asepalveluksesta kieltäytymisen johdosta Satakunnan käräjäoikeudessa. Muutamaa viikkoa myöhemmin postiluukusta putosi päätös kirjallisessa muodossa. Sen koommin en ole kuullut mitään asiaan liittyen.

Tiistaina 30.8. päätin lähteä selvittämään asiaa ulosottoviranomaisten – joiden tehtävänä on laittaa vankeusrangaistusten täyteenpano aluilleen – luokse. Pitäähän sitä nyt tuomiotaan päästä jossain vaiheessa suorittamaankin. Laki sanoo että vankeusrangaistus on laitettava täytäntöön ”viipymättä”, ja kun tuomiosta oli kulunut jo seitsemän ja puoli kuukautta, ajattelin, että alkaisi jo olemaan sen aika, että pääsisin syömään kakkuani.

Ulosottoviranomaisten luokse päästyäni ja neuvoa kysyttyäni löysin sen ulosottomiehen juttusille, jonka pitäisi asiaani hoitaa. Vartin odottelun jälkeen esitin hänelle kysymykseni ja hän selvitti asiaa tietokoneeltaan. Sain tietää, ettei heidän tietokoneella ole tietoa minun tuomiostani. Varmistettuaan vielä, että kotikuntani on Turku, hän soitti Rikosseuraamusvirastoon, jonka olisi pitänyt asiasta ilmoittaa ulosottoviranomaisille.

Hetken aikaa puhelimessa oltuaan ulosottomies sai langan toiseen päähän ihmisen, jonka piti asiasta jotain tietää. Ulosottomiehen selvitettyä asiansa RISE:ssä katsottiin tietokoneelta, että missä minun juttuni etenee. Ei mitään. Ei mitään, vaikka tuomiosta on kulunut jo melkein kahdeksan kuukautta. Homma oli kuulemma jumissa luultavasti Porin käräjäoikeudessa, josta ei oltu otettu yhteyttä Rikosseuraamusvirastoon, jotta vankeusrangaistukseni saataisiin rullaamaan.

Ymmärrän kyllä, että totaalikieltäytyjä ei ole siellä listan kärkipäässä, kun mietitään, että ketkä pitää saada pikemiten istumaan tuomiotaan. Kukaan ei oleta asepalveluksesta kieltäytyneen hipin menevän pahoinpitelemään tai raiskaamaan ketään, joten totaalikieltäytyjä ei ole suunnaton uhka yhteiskuntarauhalle vapaana ollessaan. Asiassa ei olisikaan mitään ihmeteltävää, jos vankeusrangaistukseni alkamista viivyteltäisiin rikosseuraamuslaitoksella tai ulosottoviranomaisilla, mutta outoja sävyjä asiaan tuo se, että paperit eivät ole saavuttaneet Rikosseuraamusvirastoa.

Kysyin ulosottomieheltä, että onko yleistä, että vankeusrangaistuksen toimeenpano viivästyy näin paljon tällaisen asian vuoksi. Ei kuulemma ole ihan kauhean yleistä. Ulosottomies neuvoi minua ottamaan yhteyttä itse käräjäoikeuteen. Kuinkahan monessa muussa maassa vankeuteen tuomittu ihminen joutuu itse ottamaan yhteyttä, jotta valtion väkivaltakoneisto saataisiin täyteenpanemaan hänelle annettu tuomio?

Aseistakieltäytyjäliitosta minua osattiin neuvoa siten, että mikäli haluan suorittaa tuomioni mahdollisimman pian, minun kannattaa ottaa yhtyettä Satakunnan käräjäoikeuteen. Jos olisin asiasta hissukseen, olisi tietysti pienen pieni mahdollisuus sille, että tuomioni ehtisi vanhentua ennen kuin viranomaiset tajuaisivat mitään, ja että yhteydenotto saattaisi pahimmillaan olla nukkuvan karhun herättämistä. Todennäköistä kuitenkin on, että jossain vaiheessa ennen kuin tuomio vanhenee viiden vuoden päästä tuomion lainvoimaisuuden saamisesta minut tultaisiin kutsumaan suorittamaan tuomiotani.

Vaikka minulla ei olekaan mikään varsinainen kiire vankilaan, en koe kauhean houkuttelevana sitä mahdollisuutta, että kolmen vuoden päästä minulle tulee kirje, jossa minut komennetaan lusimaan. Mieluummin suoritan rangaistuksen pois alta, jotta pääsen jatkamaan elämääni ilman, että tarvitsee miettiä joka kerta, kun postiluukku kolahtaa, että tuliko nyt kutsu sopimaan vankeuden alkamisajankohdasta. Sitä paitsi: mitä nopeammin sinne menee sisään sen nopeammin sieltä pääsee ulos.

Tänään aamulla soitin Satakunnan käräjäoikeuteen. Selitin kolme kertaa asiani ja sain ”odota hetki, yhdistän” -vastauksen ennen kuin pääsin puhumaan oikean ihmisen kanssa. Hetken aikaa keskusteltuamme puhelimessa ollut henkilö lupasi soittaa minulle takaisin. Sainkin soiton neljän aikaan, ja minulle selitettiin, että jostain oli unohtunut rasti ruudusta.

Soittelija pahoitteli sekaannusta, ja kiitti minua siitä, että olin ottanut yhteyttä. En osaa sanoa, miten kauan olisi kulunut ennen kuin minut oltaisiin saatu telkien taakse, jos en itse olisi ottanut yhteyttä. Tiedä häntä, olisinko päätynyt koskaan vankilaan, jos olisin itse pitänyt suuni supussa.

Piraattien eduskuntavaaliehdokas tuomittiin vankeuteen

Minut tuomittiin tänään Satakunnan käräjäoikeudessa 179 vuorokautta kestävään ehdottomaan vankeusrangaistukseen asevelvollisuudesta kieltäytymisen vuoksi. Kieltäydyin asepalveluksesta Huovinrinteen varuskunta-alueella 12.7.2010 välittömästi palveluun astuttuani. Kieltäytymisilmoitukseni voi lukea .

Tuomio ei tullut yllätyksenä, kun kansalaistottelemattomuuden merkeissä touhuun lähdinkin. En ajatellut valittaa tuomiosta. Motiiveistani voi lukea tarkemmin täältä, mutta mainittakoon pikaisesti, että pidän nykyistä järjestelmää epätasa-arvoisena, enkä hyväksy orjuuttamisen kaltaista ihmisten työhön pakottamista.

Haluan, että oma poikani saa aikoinaan valita, suorittaako hän asepalveluksen vai ei. Kansalaistottelemattomuudella on varmasti voimakas vaikutus lakien kehitykseen. Mitä useampi kieltäytyy pakotetusta palvelusta, sitä nopeammin nykyisestä järjestelmästä voidaan luopua. Hyvää maata ei sitä paitsi tarvitse pakottaa puolustamaan, kansalaiset puolustavat sellaista mielellään.

Jos minut valitaan eduskuntaan, on vähän epäselvää miten menetellään. Teoriassa on kuulemma mahdollista, että kävisin avovankilasta käsin “päivätöissä” eduskunnassa. Jos avovankilasta käsin työskenteleminen ei onnistu, eikä eduskunta erota minua lusimiseni aikana poissaolojen vuoksi, voin vankeustuomion istuttuani ryhtyä kansanedustajan työhön.

Onhan aina tietenkin mahdollisuus, että rouva presidentti armahtaisi minut, jos äänestäjätkin olisivat sitä mieltä, että minun tulisi mieluummin olla eduskunnassa kuin vankilassa.

Tuomioni ei kuulemma vaikuta ehdokkuuteeni.

Kapinoivaa orjaa halutaan ruoskia

On kulunut neljä ja puoli kuukautta rikollisen käyttäytymiseni aloittamisesta. Myönnettäköön, että jossain välissä kävi jo mielessä, että jospa Porin Prikaatissa juttuni oltaisiin syötetty silppurille, ja pian tulisi uusi määräys kutsuntoihin. Vaan ei hätää, tänään tullessani koulusta kotiin odotti eteisen lattialla minua iloinen yllätys Varsinais-Suomen käräjäoikeudelta. Heillä oli minulle jotain tiedoksi annettavaa, joten lähdin paikalle, kuten postissa määrättiin. Asia koskisi eittämättä totaalikieltäytymistäni.

Niille, joille tarinani tähänastinen osa ei ole tuttu, kerrottakoon, että matkustin heinäkuun 12. päivä 2010 palvelukseenastumismääräykseni mukaisesti Huovinrinteelle Porin Prikaatin palvelusalueelle. Kuten olin päättänyt, kieltäydyin asepalveluksen suorittamisesta. Motiiveistani voi lukea kieltäytymisilmoituksestani ja siitä, miten kesäinen heinäkuun 12. päivä kului (näillä pakkasilla tulee jo kesää ikävä), voi lukea toisesta aiemmasta kirjoituksestani.

Täytyy myöntää, että oloni oli odottavan jännittävä. Tiesin tasan tarkkaan, mitä asia koski, koska en ole ollut tuhma, ja tiesin, että asialle ei tänään tapahtuisi mitään. Silti tieto siitä, että saisin viimein lähes viisi kuukautta odottamaani tietoa, oli aika hurja ajatus. Päällimmäisenä kysymyksenä mielessäni pyöri oikeuskäsittelyn ajankohta. Mietiskelin bussissa nököttäessäni, että johtuukohan pieni vapinani pelkästään kylmästä.

Laittaessani töppöstä toisen eteen ja suunnatessani kohti käräjäoikeutta katsoin rakennuksen pääoven yllä olevaa kylttiä ja hymähdin. ”Oikeustalo”, siinä luki. Kuljin metallinpaljastimen läpi ja marssin rappuset yläkertaan ja odotin minuutin, että Herra Haastemies sai edellisen potilaan hoidetuksi.

Pöydän takana olleella kaverilla oli paperit hieman hukassa. Vaikutti siltä, että hän hoiteli jonkun työkaverinsa hommia, eikä meinannut löytää tiedoksiantotodistustani. Muutaman puhelinsoiton jälkeen paperit kuitenkin löytyivät. Setä raapusti kirjaimia somaan riviin papereihin, ja antoi minulle lappupinoni. Toivotin hyvät päivänjatkot ja painuin kotiin povitaskussani kuusi yhteen niitattua lappusta.

Asian käsittely on Satakunnan käräjäoikeudessa tammikuun puolessavälissä. Syyttäjä hakee minulle 179 päivän mittaista ehdotonta vankeusrangaistusta orjatyöstä (asevelvollisuudesta) kieltäytymisestä. Istuessani bussissa matkalla kohti kotia kasvoilleni levisi hymy. Taas sitä mennään.

Teonkuvaus: Ruuhijärvi on, astuttuaan saamansa palvelukseenastumismääräyksen mukaisesti suorittamaan asevelvollisuuttaan Porin Prikaatin 1. Pioneerikomppaniaan, kieltäytynyt heti palveluspaikkaansa saavuttuaan kokonaan asevelvollisuuslain mukaisesta palveluksesta hakeutumatta myöskään siviilipalveluslain mukaiseen siviilipalvelukseen.


‎”Kieltäydyn jatkamasta palvelusta”

Lain mukaan asevelvollisuudesta kieltäytymiseen voi syyllistyä vain varusmies, eli henkilö, joka on ainakin muodollisesti aloittanut varusmiespalveluksen. Siviilipalveluksesta puolestaan voi kieltäytyä jo ennen palveluksen aloittamista. Oikeuskäytäntö Suomessa on se, että totaalikieltäytymiseen ja poissaolorikokseen (karkaamiseen tai luvattomaan poissaoloon) voi syyllistyä samaan aikaan, eikä poissaolorikos ole osa kieltäytymistä. Poissaolorikoksista jää rikosrekisteri – toisin kuin totaalikieltäytymisestä – ja niistä voi saada sakkoa tai vankeutta, joten halusin välttyä moisen rikoksen suorittamiselta. Siispä matkustin tänään aamulla Huovinrinteelle.

Kuvailen teille summittaisesti päiväni tapahtumat. Kirjoittelen ihan vain muiden mielenkiinnon vuoksi blogiini nyt ja jatkossa totaalikieltäytymisprosessista. Kyseessä ei ole missään nimessä mitään sellaista, että koittaisin pienentää totaalikieltäytymiseen liittyviä pelkoja ja täten millään asteella kannustaa ketään muuta kieltäytymään, koska sehän olisi laitonta. Itse en muuten uskoisi olevani tässä nyt ilman maanmainiota Aseistakieltäytyjäliiton Mielipidevangin opasta, joten kiitokset heille. Hyppy tuntemattomaan olisi saattanut olla liian paha ilman tarvittavaa tietoa siitä, mitä tapahtuu.

Hakeuduin bussissa sen näköisen kaverin viereen, että olin jo ennen istumistani tietoinen tulevan matkan keskustelunaiheista. Bussimatka kului siis vierustoverini kanssa keskustellen armeijasta ja kieltäytymisestäni. Aloitin myös viimein Jokapiraatinoikeuden lukemisen bussissa, vaikka ostin kirjan jo sen julkaisupäivänä. Säkylän bussiasemalle saavuttuamme keskustelujoukko kasvoi ja huomasin Oskuksi itsensä esitelleellä kaverilla ja minulla olevan paljon yhteisiä tuttuja. Keskustelimme niitä, näitä, suurelta osin jälleen armeijasta. Luin myös kirjaani eteenpäin. Odotimme kyytiä, kyytiä ei tullut. Odotimme yhä. Bussissa vieressäni istunut sälli soitti varuskuntaan ja kyseli, missä mennään. Kuljetus oli unohtunut. Puolen tunnin päästä kuljetusjoukot tulivat hakemaan meitä noin kuuden kilometrin päähän.

Saavuttuamme alueelle asetuimme jonoihin ja odotimme. Jono kerrallaan meidät käskettiin sisään, jossa meidän laukkumme tarkistettiin huumausaineiden, päihteiden, teräaseiden ja muiden vastaavien varalta. Huumekoiria ei meihin käytetty. Siirryimme jonkinsortin sotilaskuraattorin höpötystä kuuntelemaan, ja tästä jälleen eteenpäin. Saimme kuulla mihin meidät oltiin sijoitettu. Minut oltiin määrätty ensimmäiseen pioneerikomppaniaan.

Kävelin jonkin matkaa, jotta pääsin perille. “Herra alikersantti, alokas Ruuhijärvi astuu palvelukseen”, sanoin luovuttaessani palvelukseenastumismääräykseni ja ajokorttini. “Oletko mielestäsi kykeneväinen suorittamaan palveluksen?” “Olen.” “Selvä, mene tuonne pöydän…” “Niin, nyt mä oon sitten varusmies. Vai?” “No joo, kun sä olet palvelukseen astunut…?” “Kieltäydyn jatkamasta palvelusta.” “Eli sä siis et ole kykeneväinen suorittamaan palvelusta?” “Olen kykeneväinen suorittamaan palveuksen, mutta kieltäydyn siitä.” Satunnaisen sähläyksen jälkeen herra alikersantti jatkoi: “Äläpäs menekään sinne pöydän ääreen, vaan jää tähän… Ota siitä jakkara ja istu siihen, tässä voi mennä jonkin aikaa.”

Yllättävää oli mielestäni lähes kaikkien asiallinen suhtautuminen päätökseeni. Lähes mistään suunnasta ei tullut nuivaa katsetta, vaan homma hoitui pääosin erittäin asiallisesti ja hyvissä mielin. Ainoana poikkeuksena voisin mainita kotiuttamismääräyksen minulle kirjoittaneen yliluutnantti Teemu Jokisen, joka katsoi minua kuin halpaa makkaraa eikä vastannut hyvänloppukesäntoivotukseeni, kun lähdin kotia kohti. Muutoin homma sujui todella mallikkaasti. Eräs yliluutnantti vitsaili byrokratiasta ja liiallisista paperihommista. Olin positiivisesti yllättynyt. Ruokaakin tarjottiin, ja minut siirrettiin odotellessa muonituskeskukseen syömään. Ironia oli jälleen läsnä, ja radiossa soi ruokaillessani Status Quon In the Army Now.

Pienenä pelkona perseessä oli piilenyt kieltäytymispäätökseni jälkeen se, että varuskuntaan saavuttuani ja kieltäydyttyäni minua kohdeltaisiin jonain naistensilppojan ja ja pedofiilitapporaiskaajan rinnasteisena. Huoli osoittautui kuitenkin turhaksi.

Eräs yliluutnantti, jonka nimeä en ikäväkseni nyt muista, suoritti esitutkinnan epäillystä rikoksestani muutama tunti sen jälkeen, kun olin ilmoittanut kompanian päälikölle, kapteeni Matti Jorvalle, kieltäytymisestäni. Nimet alle, ja pian olikin kotiuttamisen aika. En voinut olla naurahtamatta, kun minulle kerrottiin, että minulle maksettaisiin päivärahaa tästä päivästä, vaikka en käytännössä ollut tehnyt koko pävinä muuta kuin matkustanut paikalle, kieltäytynyt ja tappanut aikaa lukemalla Jokapiraatinoikeutta (pääsin sivulle 132 asti tänään). Kotiuttamispäätöksen jälkeen koitti kuuden kilometrin kävelymatka varuskunnalta Säkylän keskustaan 30-asteisessa helteessä ja linja-automatka Turkuun.

Homma nytkähti tänään paremman matkaa eteenpäin. Siviilivirannoimaiset jatkavat rikokseni tutkintaa, ja odotan yhteydenottoa poliisilta ja käräjäoikeuden käsittelyä. Aion tyytyä käräjäoikeuden minulle langettamaan tuomioon, koska sitä on käytännössä mahdoton saada muutettua, vakiintuneen oikeuskäytännön ollessa mitä on, oli se sitten miten lainvastainen tahansa. Tämä päivä sujui kuitenkin mielestäni yllättävänkin kivuttomasti.

Kieltäytymisilmoitus

Postitin alla olevan tekstin ylläolevalla otsikolla tänään 1.7.2010 Porin prikaatille.

Minä, Tuomas Ruuhijärvi, kieltäydyn tällä ilmoituksella suorittamasta minulle laissa määrättyä asepalvelusta missään muodossa. Motiivit päätökseeni löytyvät nykyisen asevelvollisuusjärjestelmän epäkohdista. Järjestelmä on äärimmäisen epätasa-arvoinen sen koskiessa vain miehiä ja sen jättäessä Jehovan todistajat sekä ahvenanmaalaiset palvelusvelvollisuuden ulkopuolelle. Asevelvollisuus riistää suomalaisten miehien vapauden puolesta vuodesta vuodeksi ilman raskauttavia perusteita.

Yleinen mielipide on, että nykyinen asepalvelusjärjestelmä on oikeudenmukainen. Todellisuudessa se ei sitä ole. Syy neutraaliin suhtautumiseen järjestelmää kohtaan johtunee siitä, että siihen on totuttu. Palveluvelvollisuus koskee 18-30-vuotiaita miehiä. Mikäli jako tehtäisiin jollain muulla perusteella, arvosteltaisiin järjestelmää erittäin rankalla kädellä. Harva sulattaisi sitä, jos kaikki 18-30-vuotiaat tummahiuksiset teljettäisiin vuodeksi vankilaan eli tuomittaisiin menettämään vapautensa kuten asepalveluksessa. Ahvenanmaalaisten ja Jehovan todistajien jättäminen velvollisuuden ulkopuolelle pahentaa asiaa entisestään. Nykyiseen toimintamalliin tottuminen aiheuttanee kuitenkin arvostelun vähäisyyden, koska armeija perinteisesti on ollut se miesten juttu.

Naisten mahdollisuutta suorittaa asepalvelus perusteltiin sen käyttöönoton aikaan tasa-arvolla, vaikka lakimuutos oli kaikkea muuta kuin tasa-arvoa lisäävä. Sen lisäksi, että naisten ei tarvitse suorittaa asepalvelusta, voivat he nykyään halutessaan tämän kuitenkin tehdä. Naisilla ovat kaikki ovet avoimina, kun taas miesten puolesta on jo valmiiksi päätetty, että jokin palvelus suoritetaan. Perustuslakikin sanoo, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, mutta tätä ei noudateta maanpuolustusvelvollisuuden osalta tavallisessa laissa. On erikoista, että yhteiskunnassa, jossa tasa-arvo on niin kovassa huudossa, ei näin suureen epäkohtaan olla vielä puututtu.

Asepalvelus aiheuttaa käytännön ongelmia miesten elämään. Asepalvelus siirtää opiskeluiden aloittamista ainakin vuodella ja useassa tapauksessa jopa kahdella. Tämä vaikuttaa siihen, minkä ikäisinä suomalaiset miehet pääsevät työelämään. Vasta valmistumisensa jälkeen asepalveluksen suorittavilla palvelus siirtää konkreettisesti töihin astumista eteenpäin. Armeijasta voi olla jotain hyötyä, muutenkin kuin kivasta tittelistä nimen edessä, mutta on typerää olettaa, että armeijassa opittaisiin enemmän päivätyössä hyödyllisiä asioita kuin koulussa tai työelämässä vuoden aikana.

Todennäköisyys Suomen joutumiselle sotaan on äärimmäisen epätodennäköinen. Mikäli uhka sodalle olisi suurempi, voitaisiin katsoa nykymuotoiselle asepalvelusjärjestelmälle olevan pakottava tarve. Nyt sellaista ei ole. Ainut potentiaalinen Suomeen hyökkäävä valtio on Venäjä, joka taasen olisi niin ylivoimainen vihollinen, että Suomen olisi mahdotonta taistella enää nykypäivänä sitä vastaan. Se, että Suomi on joskus onnistunut taistelemaan itänaapuriaan vastaan, ei tarkoita, että tilanne yhä olisi sama. Suomen kuuluessa EU:hun on Venäjänkin hyökkääminen maahamme on erittäin kaukaa haettu skenaario.

Monet ajattelevat asepalveluksen suorittamista isänmaallisena tekona. Itse koen asian toisin. Asepalvelusta vastaan taisteleminen on taistelemista kotimaan puolesta, koska asevelvollisuuden poistuminen tekisi Suomesta paremman valtion. Isänmaallisuutta on haluta parasta mahdollista isänmaalleen. Isänmaallisuutta on halu estää päättäjiä vahingoittamasta rakasta kotimaatamme tekemällä huonoja päätöksiä tai jättämällä tekemättä hyviä. Isänmaallisuutta on olla luottamatta sokeasti siihen, mitä hallitus ja eduskunta tekevät.

Veteraaniemme uhrauksien ja panoksen kunnioittaminen ei vaadi sitä, että leikimme sotaa vielä vuosikymmeniä sen jälkeen, kun sodan uhka on hävinnyt. Itsenäisyytemme puolesta taistelleiden kunnioittamista on ihan yhtä lailla se, että jatkamme ponnisteluja kohti parempaa Suomea. Koen päätökseni totaalikieltäytyä olevan sata kertaa niin isänmaallinen kuin usean muun päätös suorittaa asepalveluksensa ja sen vievän Suomea eteenpäin. Uhraukseni toivon osaltaan vaikuttavan siten, että oma jälkikasvuni ja seuraavat sukupolvet eivät aikanaan joudu suorittamaan asepalvelusta.

En sinänsä ole aseita vastaan, vaan pikemminkin mielipiteeni aseista on keskivertoa paljon liberaalimpi, ja sotilaidenkin käytön rauhanturvassa ymmärrän tyystin. Siispä siviilipalveluksen suorittaminen totaalikieltäytymisen sijaan ei olisi aatteitani palveleva teko. Siviilipalvelus toimii pitkälti vain tekosyynä sille, että asevelvollisuutta ei poisteta, vaikkakin siviilipalveluksen suorittavatkin tekevät arvokasta työtä asevelvollisuuden poistamisen puolesta.

Ongelmallisena koen kuitenkin Suomen valtion ylläpitämän sotamyytin, jossa sotaa ihannoidaan ja pidetään hienona asiana. Paraateissa kulkevat panssarivaunut ja sotilaat aseineen hävittäjien lentäessä ylitse ja armeijasta annetaan erityisen positiivinen kuva. Sota on raakaa ja murheellista, ja on surullista, että sitä yritetään kätkeä juhlavien karnevaalien alle. On ikävää, että tappamista markkinoidaan suomalaisille ja suomalaiset ostavat sen. Osaltaan valtion harrastama markkinointi vaikuttaa myös suomalaisten asenteisiin armeijaa kohtaan.

Vielä jokunen vuosi sitten olin sen kannalla, että suorittaisin ehdottomasti asepalveluksen. Tuolloin olin vielä typerämpi juuri peruskoulusta valmistunut kakara. Ajatukseni muuttuivat ajan myötä, ja aloin miettiä totaalikieltäytymistä. Minut puhuttiin ympäri ja saatiin vakuuttuneeksi siitä, että minun kannattaa olla itsekäs ja käydä armeija, josta voisi olla jotain hyötyä, siinä missä vankilakäynnistä saattaisi olla jopa jotain haittaakin. Mietin, että olisin järjestelmän hiljainen hyväksyjä ja hiljainen vastustaja, ja kävisin armeijan ja ottaisin siitä kaiken irti, kun sinne joka tapauksessa olisi mentävä.

Jokin kuitenkin käänsi mieleni. En halunnut olla itsekäs, halusin taistella oman jälkikasvuni ja tulevien sukupolvien puolesta, halusin taistella paremmin voivan Suomen puolesta, halusin taistella asepalvelusta vastaan. Koin ja koen, että totaalikieltäytyminen on erittäin tehokas työkalu tähän. En koe, että totaalikieltäytyminen on kaikkien nykyistä järjestelmää vastustavien velvollisuus: itsekkyys ei ole pahe. Koen kuitenkin, että, koska minusta on siihen, minun on tehtävä se. Minulla on rohkeutta tehdä tämä.

Vastaus tasa-arvo-ongelmaan ei ole nyt palveluksesta ulos rajattujen ihmistenkin tuominen palvelusvelvollisuuden piiriin, vaan pakollisuuden poistaminen kaikilta. Oikea ratkaisu nykyiseen tilanteeseen olisi asepalveluksen muuttaminen vapaaehtoiseksi tai korvaaminen palkka-armeijalla. Armeijalle on tulevaisuudessakin kysyntää ja sitä tulee käyttää esimerkiksi kansainväliseen rauhanturvaamiseen ja mahdollisesti muuhunkin rauhaan ja rauhan säilyttämiseen pyrkivään toimintaan, mutta tämä onnistuu ilman mittavan reservin kouluttamistakin. Monissa muissa maissa asevelvollisuudesta on jo luovuttu, ja nyt Suomen on aika hypätä samaan junaan.

Aurinkoista loppukesää!

Isänmaan puolesta Turussa 1.7.2010,

Tuomas Ruuhijärvi