Rikoksista annettavia tuomioita pitäisi kasvattaa! Raiskaajat vankilaan kymmeniksi vuosiksi ja pedofiileilta pallit pois! Murhaajille ei armoa, henki pois! Kiduttajaa pitäisi kiduttaa, pahoinpitelijä pahoinpidellä. Silmä silmästä! Paitsi että edellä kuvattu ajattelutapa oli voimissaan Babyloniassa reilusti ennen ajanlaskumme alkua myös suomalaisilla nettipalstoilla tuntuu löytyvän Hammurabin lain kannattajia.

Myös monet populistiset poliitikot ja puolueet keräävät ääniä lupailemalla lynkkaustuomioita – muun muassa vastarekisteröity Vapauspuolue vaatii, että “[r]ikolliset — on eristettävä yhteiskunnasta välittömällä ammatinharjoittamiskiellolla sekä vangitsemalla heidät eliniäksi”. Myös raiskaajien ja pedofiilien pakkosterilointia, joko fyysistä tai kemiallista, on ehdotettu. Heiluttelemalla nesteitä tirskuvaa lihakimpaletta verenhimoisille susille saa helpolla kerättyä äänet niiltä, jotka eivät lainkaan mieti syy – seuraus -suhteita tai muutenkaan perehdy yhteiskunnan toimintaperiaatteisiin, vaan toteavat vaan, että poliittikkojen on tehtävä jotain.

Yksittäisen rikoksentekijän rankaisemista pidetään tärkeämpänä kuin kokonaisvaltaista hyötyä yhteiskunnalle ja rikosten määrän ja haittojen vähentämistä. Ehkä sille kuitenkin on syy, ettemme tällä hetkellä ole tilanteessa, jossa rikoksista jaettavat rangaistukset olisivat linjassa esimerkiksi Yhdysvalloissa jaettavien kanssa. Rapakon takanahan on äärimmäisen ankarat lait, muun muassa kuolemantuomio on käytössä, mutta silti rikosluvut ovat taivaissa. Joka 99. täysi-ikäinen istuu telkien takana, mikä tekee USA:sta tässä asiassa maailman tilastokärjen. Eipä tunnu raskaat rangaistuksetkaan tepsivän.

Sveitsissä on käytössä suora demokratia. Suora demokratia saattaa olla ihan hieno juttu, mutta se johtaa joskus ylilyönteihin, kun äänestetään sen puolesta, mikä kuulostaa kaikkein parhaalta perehtymättä asiaan pintaa syvemmälle. Sveitsin kansa halusi, että kaikkein vaarallisimmat rikolliset eivät vapautuisi koskaan vankilasta ja äänestivät sen puolesta vuonna 2004. Nyt ensimmäinen lakiin nojaava tuomio on annettu. Toistuviin raiskauksiin ja muihin rikoksiin syyllistynyt mies tuomittiin menettämään vapautensa loppuiäkseen.

Ensi kuulemalta kuulostaa kovin positiiviselta. Onhan se oikein, että toisille pahaa tehneet ihmiset saavat rangaistuksen. Edellä linkittämäni Uuden Suomen uutisen kommenttiosiossakin kommentoijat keskittyivät harmittelemaan, että nyt sveitsiläiset joutuvat elättämään vangitun tämän koko loppuelämän ajan. Pitäisi ottaa henki pois, niin tulisi halvemmaksi. Loppuiäksi vangitseminen ainakin tyrehdyttää ihmisten – mukaan lukien uhrin – kostonhimon. Kysymykseksi nouseekin, onko kosto ainut intressi, joka meillä on? Tilastotietoa Sveitsin lain vaikutuksista ei vielä ole saatavilla, mutta ne ovat eittämättä ikäviä jahka niitä saadaan. Toivottavasti sveitsiläiset hoksaavat ongelmat niiden ilmentyessä ja osaavat korjata laivansa kurssia.

Talvi- ja jatkosodassa suomalaiset menestyivät loistavasti rakasta itänaapuriamme vastaan. Omalta yläasteen historiantunnilta muistan opettajani maininneen eräänä suomalaisten sotataktiikkana sen, että suomalaiset antoivat viholliselle armoa, mahdollisuuden pelastautumiseen. Vihollisen sotakalustot ja miehet piiritettiin, mutta heille jätettiin pakoreitti esimerkiksi jäätynyttä järvenselkää pitkin, eli heille jätettiin mahdollisuus juosta pakoon ja jättää panssariajoneuvot jälkeen. Henkisyrjästään kiinni pitää haluavat lähtivät käpälämäkeen mieluummin kuin taistelivat kuolemaan asti. Suomalaiset saivat kalustoa ja venäläiset sotilaat – noh, pysyivät hengissä tai eivät.

Kun suomalaiset tarjosivat vastustajilleen pakotien he säästyivät itse helpommalla. Pitää paikkansa, ettei jokaista igoria ja sergeitä saatu nurin, mutta toisaalta taas samalla monet matit ja pekat selvisivät hengissä. Sotakalut saatiin kuitenkin napattua talteen ja kaupan päälle vältyttiin miesvahingoilta. Varman kuoleman edessä ihminen ei välitä enää mistään mitään. Kun oma kuolema on varma, on kiva ottaa muutama kaveri mukaan helvetin portteja koputtelemaan. Toisaalta taas, jos tarjotaan pienikin mahdollisuus elämään, ihminen usein tarttuu siihen. Miksi taistella omaan kuolemaan saakka, kun voi – ehkä – vielä palata Nadjan ja lapsien luokse kotitupaan? Ihmisen selviytymisvietti on voimakas.

Uskoisin, että samaa voidaan soveltaa rikollisiin – ihmisiä nekin ovat, vaikkei aina siltä tunnu. Jos on jo tapporaiskannut viisi, on aivan sama miten tästä eteenpäin jatkaa, jos edessä on varma loppuiän kestävä kakku tai joissain valtioissa jopa kuolemantuomio. Suomen oikeusjärjestelmässä tietyllä tapaa ongelmallisena pidän sitä, että tuomioilla on käytännössä maksimikesto, ja tarpeeksi pahaan rikokseen syyllistynyt tietää jo varmasti maksimirangaistuksen olevan tulossa.

Poliisia pakoillessa voi siis aivan huoletta pistää kylmäksi muutaman poliisin, tuomio kun ei tästä enää kasva. Toisaalta tieto siitä, että tulee joskus vielä vapautumaan, saattaa sekin hillitä murhanhimoa. Vapauteen tuskin on kiva astua sen jälkeen, kun media on uutisoinut raa’asta mistään mitään välittämättömästä hirviöstä, joka ensin murhasi kolme ja pakomatkallaan vielä tappoi muutaman poliisin. Juuri ennen vapautumista kansaa vielä tästä muistutetaan, jotta saadaan raflaavat lööpit.

Ihmiselle on tarjottava aina jotain toivoa, jotta se säilyttää mielenkiintonsa omaan ja ympäröivään elämään. Varman kuoleman tai vastaavan edessä ihminen on valmis epätoivoisiin tekoihin. Vaikka yhteiskunta kokisikin, että kostaminen olisi oikein ja talio-periaatteen voisi sen puolesta nostaa oikeusjärjestelmämme peruskiveksi, on myös mietittävä millaisella rankaisumenetelmällä päästään tulokseen, joka auttaa ehkäisemään uusia rikoksia. Ei pidä tuijottaa pelkkiä yksittäistapauksia, vaan katse on myös luotava kokonaisuuteen.

Vasta vankilasta vapautuneet syyllistyvät toki joskus hurjiin rikoksiin, mutta niiden vaikutuksesta ei kannata sokaistua. Vaikka yksi rikollinen jouduttaisiin uudemman kerran pistämään telkien taakse, on rauhallisempi yhteiskunta kuitenkin korkeampi prioriteetti. Mielessä on myös hyvä pitää, että myös vääriä tuomioita annetaan, ja jo sen takia tuomioiden ei ole hyvä olla “lopullisia” tai liian ankaria.

Kyse ei ole mistään rikollisten paapomisesta, kun pedofiililtä ei revitäkään kiveksiä irti, vaikka se tuntuu olevan yleinen mielikuva. Kannatan itsekin tuntuvia rangaistuksia, enkä näe nykytilannetta mitenkään ideaalina. Tiedän vain, että maksimaalinen rankaiseminen joka asiasta ei ole ainakaan nykymallia parempi vaihtoehto. Suomessa jaetut tuomiot ovat tällä hetkellä jotkut kovin pieniä, toisaalta myös kovin suuressa epäsoinnussa keskenään. Melko mitättömistä rikoksista - kuten kunnianloukkaksesta – tuomitaan useampi vuosi linnaa, mutta toisaalta taas ensikertalainen pääsee raiskauksesta melkein halvemmalla kuin mitä huorissa käyminen olisi tullut maksamaan. Uskoisin kuitenkin, että esimerkiksi kriminologisella tutkimuksella saadaan kehitettyä parhaiten rikollisuutta ehkäisevät mallit, ja poliittisten päättäjien tulisi noudattaa tiedeyhteisön suosituksia.

Suomen rikoslainsäädäntö ei välttämättä ole aivan kunnossa, kun katsellaan rikoslukuja. Toisaalta taas on muistettava, että pelkkä rangaistusten suuruuden muuttaminen ei välttämättä ole ratkaisu ollenkaan, vaan esimerkiksi tiestyistä rikosnimikkeistä luopuminen saattaisi hillitä muutakin rikollisuutta, kun kerrannaisrikollisuus saataisiin kuriin -kriminalisoidut teot itsessään kun eivät niin kauheita välttämättä ole. Toisaalta taas kännipäissään puukottelusta ja snägärin jonossa tönimisestä päästäisin eroon kulttuurimuutoksilla, mutta lain koventaminen tuskin auttaisi, kun nykyinenkään laki ei kerran pure.

Haluan mieluummin elää yhteiskunnassa, jossa minimoidaan rikosten määrä ja niiden vakavuus, kuin yhteiskunnassa, jossa rikosten uhrit pääsevät oikeuslaitoksen kautta kostamaan kokemansa vääryyden. Tämänhetkisen tiedon valossa vaikuttaa siltä, että molempia ei edes voida saada.